30 vuotta tahdistettua elämää

Teemu Heinosen talo sijaitsee metsän keskellä, 18 kilometriä Heinolan keskustasta. Hän muutti sinne vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta paikka on tuttu jo lapsuudesta. – Isovanhemmat asuivat aikanaan tien toisella puolella ja isäni on jopa syntynyt siellä savusaunaan. Aikaisemmin tämä talo oli meillä kesämökkinä, mutta olen kunnostanut ja laajentanut sen ympärivuotiseen käyttöön.

Heinonen kertoo viihtyvänsä parhaiten juuri luonnossa. Tyyliin sopien myös haastattelu tehdään tulen loimussa, pihan grillikodassa. Osasyy paikan valintaan on tosin Vertti, Heinosen englanninspringerspanieli, joka haluaisi osallistua jutuntekoon turhan aktiivisesti. Nyt koira kertoo mielipiteitään kuono kiinni ikkunassa jo vieraiden ajaessa pihaan.

Ensimmäinen tahdistin 13-vuotiaana

Kun Heinonen oli neljän vuoden ikäinen, neuvolassa ihmeteltiin pojan hidasta sykettä. Havainto johti lähes vuosikymmenen kestäneisiin tutkimuksiin, joiden päätteeksi silloin 13-vuotiaalle koululaiselle laitettiin ensimmäinen sydämentahdistin Lastenklinikalla. Nyt takana on 30 vuotta elämää tahdistimen kanssa.

– Minulla on sydämen eteiskammion katkos eli totaaliblokki, sydämen haarakatkos ja sydämen vajaatoiminta. Ilman tahdistinta syke oli noin 30 kertaa minuutissa eli erittäin hidas. Muutama vuosi sitten todettiin myös ykköstyypin diabetes, joka vaatii insuliinin piikittämistä joka aamu.

Vaikka aika ajoin uusittu tahdistin, lääkitys ja oma huolenpito kunnon säilymisestä ovat pitkälti vakiinnuttaneet Heinosen tilan, elämä tarjoaa joskus ikäviä yllätyksiä. Esimerkiksi viime kesänä hän joutui kahdesti Päijät-Hämeen keskussairaalaan.

– Heinäkuussa lääkäri havaitsi vanhojen tahdistinten johtojen pilkistävän esiin rinnasta – niitä ei yleensä oteta pois uutta laitettaessa. Kun tulehdusarvokin oli kohonnut, jouduin suoraan leikkaukseen, jossa johtoja kaivettiin pois aina sydäntä myöten. Elokuussa ilmaantuneet sydänoireet pakottivat puolestaan lähtemään ambulanssikyydillä teho-osastolle.

Viimeisin vierailu keskussairaalassa paljasti samalla, että sydämen teho oli alentunut noin kolmanneksella entisestä. Heinonen ei halua murehtia asiaa. – Ei se tietysti hyvä ole, mutta kädet ja jalat toimivat edelleen ja tänäänkin olin koiran kanssa pitkällä lenkillä.

Heinonen kertoo seuraavansa Sydän-lehteä säännöllisesti. Jutut vertaistoiminnasta kiinnostavat erityisesti, sillä hän ei ole koskaan jutellut toisten synnynnäistä sydänvikaa sairastavien kanssa. – Osallistuminen johonkin tapaamiseen on harkinnassa.

Rankkaa koulukiusaamista

Vaikka tutkimukset ja hoito vaativat lapsuudessa jatkuvia lääkärikäyntejä, Heinonen ei niiden vuoksi kokenut poikkeavansa kavereistaan. Sairaus oli osa elämää, jota ei sen kummemmin pohtinut. Sydänvaivojen vuoksi hänen ei vain tarvinnut tehdä Cooperin testiä ja myös muihin urheilusuorituksiin sai osallistua oman harkintansa mukaan.  

Leikkauksissa syntyneet arvet umpeutuvat, mutta koulukiusaamisesta jääneet haavat eivät ole parantuneet. Heinonen joutui ala-asteaikana rinnakkaisluokalla olleen vanhemman pojan silmätikuksi.

– Pahinta oli, kun se nöyryytti minua koko luokan edessä roikuttamalla jaloista niin, että pää oli roskakorissa. Perkele, että se oli hirveää. Kiusaaminen loppui vasta, kun siirryin yläasteelle, Heinonen kertoo. Muisteleminen tekee selvästi kipeää edelleen.

Nykyisin kiusaamisesta puhutaan paljon ja sitä vastaan yritetään toimia. Vielä 80-luvulla tilanne oli toinen. Heinonen ei osannut viedä asiaa eteenpäin, etenkin kun se olisi voinut johtaa vieläkin ikävämpiin seurauksiin. Luokkakaveritkaan eivät tehneet mitään.

– Nykyisin kouluissa on asiasta säännöt ja joku kaivaisi heti kännykän esille ja laittaisi videon nettiin. Kiusaamisen kitkeminen on todella tärkeää.

Ammatit ja harrastukset linjassa

Peruskoulun jälkeen Heinonen kävi ammattikoulun puuseppälinjan ja opiskeli myöhemmin valokuvausta Tampereella. Tutkinnon jälkeen työpaikka löytyi paikallisesta valokuvaamosta.

– Siellä tuli otettua tuhansia muotokuvia. Vapaa-ajalla kuvasin sitten luontoa, kun tykkään liikkua siellä muutenkin. Jossain vaiheessa pidin Heinolan Lintutarhalla myös oman näyttelyn, Heinonen kertoo. Hänellä on varsin vaikuttava kamera- ja tarvikevalikoima, josta voi valita sopivat välineet niin kuivan maan kuvauksiin kuin veneilyyn.

Toinen Heinosen intohimo on kalastus. Esille kaivetaan valokuva komeasta hauesta, jonka hän onnistui nappaamaan muutama vuosi sitten läheisestä Imjärvestä. Harrastus on vienyt hänet kalastusyhdistyksen varapuheenjohtajaksi, ja hän vastaa myös Imjärven kalastuslupien myynnistä ja kalastuksenvalvojan tehtävistä.

Tärkeimmät pyyntivälineet ovat katiska ja uistin, ja kalastuskausi alkaa heti jäiden lähdettyä. Mikä tahansa huoltoasemakatiska ei kelpaa, vaan ainoastaan kotimaiset laatupyydykset. – Ja osaan kyllä itse perata kalat ja laittaa niistä ruokaa.

Myös puusepän ammattitaidosta on ollut hyötyä sekä elannon hankinnassa että harrastuksissa. Valokuvausliikkeen lopettamisen jälkeen Heinonen on työskennellyt useita jaksoja puuteollisuudessa, ja omaksi ilokseen hän entisöi vanhoja huonekaluja.

Talous askarruttaa

Juttua tehtäessä Heinonen on ollut työttömänä lähes kolmen vuoden ajan ja työpaikkojen puute ja työllistämistoimien vajavaisuus Heinolassa harmittaa. Kun työtä ei tunnu löytyvän, mielessä pyörii mahdollisuus siirtyä sairaseläkkeelle.

– Sydämen vaajatoiminnan etenemisen myötä keskussairaalassa todettiin, että en enää pysty tekemään fyysisesti raskasta työtä. Kelalle tämä lausunto ei kuitenkaan riitä, vaan siellä vaaditaan myös omalääkärin todistus. Vähän hämmästelen, että asiantuntevimman tahon kanta ei ratkaise.

Eläkkeellelähtö ei olisi aivan helppoa sekään. Heinonen on vasta 43-vuotias ja työura on sairauden ja työpaikkojen puutteen vuosi ollut katkonainen. Eläke jäisi siksi varsin pieneksi.

– Talon lämmitys maksaa ja täällä maalla on pakko olla auto, koska julkista liikennettä ei ole. Vaikka kuinka vetäisi haukia järvestä, rahoja on vaikea saada riittämään.