Isovanhempien kirjeenvaihdosta kirjaksi

Heikki Aalto-Alasen äiti Johanna Alanen antoi 90-luvulla pojalleen säilytettäväksi Aino ja Alvar Aallon keskinäisen kirjeenvaihdon. Heikki ei vielä tuolloin lukenut lyijykynällä kirjoitettuja kirjeitä tarkkaan.

Ajan myötä Heikki alkoi järjestelemään kirjeitä.

– Siinä vaiheessa ymmärsin, että tässä on sellainen tarina, joka joskus pitää kertoa.

Kun Heikki jäi eläkkeelle kolmisen vuotta sitten, kirjoittamiselle jäi aikaa. Kirja ilmestyi elokuussa 2021.

Yllättävä löytö

Kun Heikki ja hänen äitinsä kävivät läpi tavaroita Riihitien ullakolla Munkkiniemessä vuonna 1994, tavarapaljouden joukosta löytyi kapsäkki. Se oli selvästi ollut suljettu 40-luvun lopulta asti. Laukusta Johanna löysi piirustuskansioita ja Alvarin luonnoksia Ainosta kuolinvuoteellaan tammikuussa 1949.

– Minulle se oli kirjan alku. Kun löysimme luonnokset, näin mielessäni, kuinka Alvar istuu Riihitien talon yläkerrassa kuolleen Ainon vieressä ja piirtää. Siinä on jotain, joka hyvin syvällisellä tavalla kertoo heidän suhteestaan. Uskon, että tämä oli yksi niistä asioista, miksi minun piti kirjoittaa tämä kirja.

Heikki teki kirjaa varten pitkään tutkimustyötä. Kun hän teki päätöksen kirjan kirjoittamisesta, samalla hän päätti, että tekee sitä joka päivä. Hän kaiveli myös Aalto-säätiön arkistoja. Kirjan työstämisestä tuli rutiini.

– Se oli rauhallista ja mukavaa puuhaa.

Heikille oli alusta asti selvää, että kirjeet tulevat olemaan olennaisena osana kirjaa. Hän halusi kertoa tarinan kirjeiden kautta, Alvarin ja Ainon rakkaudesta ja yhteistyöstä.

Kirjeenvaihdon läpikäynti

Heikki kertoo, että hänelle oli onnellista, että Virpi Suutari rupesi tekemään elokuvaa Alvar Aallosta. Nimittäin elokuvaa varten Virpi skannasi koko kirjeenvaihdon. Heikki sai aineiston käyttöönsä ja näin pystyi lukemaan materiaalin tietokoneen ruudulla. Hauraat kirjeet pääsivät vähemmällä käsittelyllä. Ne kirjeet, joista oli vaikea saada selvää, hän sai suurennettua tietokoneen ruudulla.

Heikin mielestä Ainon käsiala oli yleisesti selvää. Ihan joitakin sanoja hänen piti päätellä asiayhteydestä. Alvarin käsiala vaihteli.

– Kyllä hänen käsialansa oli yleensä luettavaa. Kaikkein vaikein oli László Moholy-Nagyn käsiala. Hän oli unkarilainen Bauhausin taiteilija ja Ainon ja Alvarin ystävä. Hänen useat kirjeensä oli kirjoitettu hyvin epäselvällä käsialalla ja hänen saksansa ei aina ollut niin puhdasoppista. En saanut niistä mitään selvää. Olin yhteydessä Hattula Moholy-Nagyyn, joka on László Moholy-Nagyn tytär.

Hattula sai selvää isänsä käsialasta. Hän kirjoitti kirjeenvaihdon puhtaaksi. Oili Suominen käänsi tekstit suomeksi.

László Moholy-Nagy kuoli leukemiaan Chicagossa sodan jälkeen vuonna 1946. Hänen oma kirjeenvaihtoarkistonsa tuhottiin hänen kuolemansa jälkeen. Tai ainakin näin sanotaan, Heikki kertoo. Hattula ja hänen Kölnissä asuva poikansa saivat kirjaprojektin ansiosta Lászlón itsensä kirjoittamia kirjeitä. Heikki arvelee, että Unkarissa kiinnostutaan kirjeenvaihdosta.

Unkarilainen kustantamo on jo ostanut oikeudet Rakastan sinussa ihmistä -kirjaan. Lisäksi kirja ilmestyy ainakin englanniksi, japaniksi ja viroksi. Muistakin oikeuksista neuvotellaan.

Koska kirjassa on kirjeenvaihto lähes sanasta sanaan, saattavat julkaistut tiedot avata tutkimuksellisia solmuja, joita aikaisemmin on ollut. Jotain asiaa ei ole ymmärretty ja tästä kirjasta saattaa löytyä siihen virike, Heikki pohtii kirjansa tutkimuksellista näkökulmaa.

Isovanhempien vaikutus

Heikki on pienestä pitäen ymmärtänyt, että Alvar Aalto on kuuluisa. Elämänvalintoihin isoisän kuuluisuus ei ole vaikuttanut. Hän opiskeli juridiikkaa eikä arkkitehtuuria.

Ainoa Heikki ei ehtinyt tavata. Sen sijaan Alvar oli jo suurmies, kun Heikki tutustui isoisäänsä.

– Sellainen suurmiehen nuotti oli puheessa.

Kirjan kirjoittamisen kautta Heikki tutustui Ainoon ja aivan uuteen Alvariin.

– Nyt tunnen kaksi Alvaria, se minkä itse tunsin ja sitten Ainon Alvarin. Alvarin, joka näkyy hänen kirjeissään Ainolle.

Kun Heikki oli lapsi, Ainosta ei puhuttu. Ei, vaikka Ainon kuva oli aina flyygelin kannella Riihitien talon olohuoneessa ja vaikka Heikki olisi ollut kiinnostunut kuulemaan äidinäidistään.

Kirja oli Heikille tilaisuus oppia tuntemaan Aino paljon paremmin.

– Tulin ymmärtämään myös sen, miten tärkeä Aino oli alkuaikojen yhteistyössä 20- ja 30-luvulla. Alvar ei koskaan vähätellyt Ainoa tai ottanut kunniaa Ainon tekemisistä. He olivat tiivis työpari, joka teki asioita yhdessä.

Isovanhemmistaan Heikki ei ole sen kummemmin kertonut. Kun Heikki jäi eläkkeelle kolme vuotta sitten, Nordean intrassa oli läksiäishaastattelu. Haastattelija kysyi, mitä Heikki alkaa tekemään, kun hän nyt jää eläkkeelle.

–  Normaalien fraasien jälkeen sanoin, että minulla on tällainen projekti ja aion kirjoittaa kirjan isovanhempieni Aino ja Alvar Aallon kirjeenvaihtoon perustuen. Siitä tuli paljon yhteydenottoja kollegoilta pankista. Miten minä olen voinut tehdä sinun kanssasi yhteistyötä kymmeniä vuosia enkä ole sinusta tuotakaan tiennyt, he sanoivat ihmetellen.

– Ei isovanhemmat ole tulleet esille eivätkä ole olleet mielessä. Mutta sitä kautta se on vaikuttanut elämääni, että olen toiminut esimerkiksi Alvar Aalto -säätiön, Alvar Aalto akatemian ja Artekin hallituksessa.

Näistä luottamustoimista Heikki jäi pois jo muutama vuosi sitten. Sen sijaan poika Markus Alanen toimii suvun edustajana Alvar Aalto -säätiön hallituksessa. Nykyään eniten aikaa vie jäsenyys Paimion parantola -säätiön hallituksessa.

– Nykyään sähköposti ei laula kuten aikaisemmin, Heikki kertoo. On kuitenkin kiva, kun joka päivä on jokin puhelinkokous. Se pitää sekä mielen että ruumiin aktiivisena.

Onni on, että kirjeenvaihto säilyi

Heikki arvelee, että Ainon ja Alvarin kirjeenvaihto on säilynyt siksi, koska Aino säästi joka lapun.

Kirjeenvaihdon läpikäynti vahvisti tietoa siitä, miten tiivistä Ainon ja Alvarin yhteistyö oli. Jotain uuttakin tuli eteen.

– Aino usein nähdään Alvarin kautta, mutta kirjoittamisen edetessä aloin nähdä hänet myös omana itsenään enemmän kuin mitä ennen käsitin. Aloin tuntea hänet paremmin, kun aiemmin en tuntenut häntä oikeastaan ollenkaan.

Ainon merkitystä ei kannata kuitenkaan liioitella, Heikki sanoo.

– Hän varmaan tarkkaan tiesi, mikä hänen roolinsa oli. Hän oli vahva nainen. Hän oli tavallaan se kantava voima esimerkiksi Artekin perustamisen takana ja oli alusta asti se, joka piti huolta siitä, että Artek kehittyy oikeaan suuntaan ja että laadun perinteet säilyvät.

Kirjoitustyön edetessä Heikille myös selvisi, miten läheiset suhteet Ainolla ja Alvarilla oli Bauhausiin heti 30-luvun alussa.

– Suomessa halutaan nähdä, että Aaltojen arkkitehtuuri on alkuperäisen suomalaista. Ei se ihan näin ole.  Kaikki moderni arkkitehtuuri on kansainvälistä ja ammentaa edeltävistä kerroksista ja kehittää sitä. Toki suomalaisuus ja puunkäyttö tuli vahvasti mukaan niin huonekalumuotoilussa kuin arkkitehtuurissa.

Heikki Aalto-Alanen

• Teki pitkän ura juristina Nordean palveluksessa, asuu Kirkkonummella vaimonsa kanssa. Heillä on yksi poika ja kaksi pojantytärtä. Hoitaa kuntoaan kävelemällä ja golfaamalla.
• Kirjoitti esikoiskirjan Rakastan sinussa ihmistä (Otava 2021) isovanhemmistaan Aino ja Alvar Aallosta. Oli 21-vuotias, kun Alvar Aalto kuoli.
• On toiminut luottamushenkilönä useissa Aaltojen perintöä vaalivissa organisaatioissa, on nykyään Aino ja Alvar Aallon perilliset Oy:n hallituksen puheenjohtaja ja teki Paimion parantolan tulevaisuuteen liittyvän selvityksen Opetus- ja kulttuuriministeriölle. Selvityksen perusteella perustettiin Paimion parantola -säätiö, jonka hallitukseen Heikki kuuluu.

Rakastan sinussa ihmistä -kirjan aineksina Heikki Aalto-Alanen käytti kirjeitä, matkapäiväkirjoja, piirustuksia ja erilaisia kirjeenvaihtoja, jotka liittyivät Aaltojen yhteisiin työhankkeisiin ja arjen järjestelyihin.

Lue myös Martti Suosalon haastattelu:Näyttelijäkonkarin pokka pitää näytelmässä kuin näytelmässä