Montenegrossa pää tuulettuu

Ajelemme Tivatin lentokentältä vuokraamallamme tila-­autolla turkoosina kimaltavan Kotorinlahden rantaviivaa pitkin pohjoiseen, kohti Mont­enegron vuoristoista Durmitorin kansallis­puistoa.

Ennen ylös kohoavaa serpentiinitien alkua pysähdymme jaloittelemaan rannalle, ja tuskin ehdin kömpiä autosta ulos, kun innokkaimmat ovat jo vetäisseet uikkarit päälleen ja pulahtaneet veteen. Yksi heistä on helsinkiläinen muoti- ja konseptisuunnittelija Tuula, 57, jolla on edessään ensimmäinen vuoristovaellusloma sydämentahdistimen kanssa.

– Vajaatoiminta alkoi oireilla edellisellä vuoristoreissullani. Silloin olin Italian Alpeilla ja ihmettelin, kun en meinannut jaksaa kiivetä. Parin vuoden kuluttua siitä sainkin diagnoosin ja vaivaa alettiin hoitaa, hän kertoo.

– Nyt päätin kokeilla, onko liikkuminen vuoristossa helpompaa, kun kaikki on kunnossa tahdistimen ja lääkityksen ansiosta.

Laukussa lääkkeet ja reseptit

Matkustaminen, erityisesti luontomatkailu, on Tuulalle intohimo. Montenegrossa hän ei ole kuitenkaan vielä käynyt, joten odotukset ovat korkealla. Hieman tietysti jännittääkin, mutta hän on saanut sydänpolin kardiologilta luvan lähteä ja jopa jättää tahdistimen etälähettimen kotiin. Yleensä lähetin pitäisi ottaa mukaan, jos matka ylittää seitsemän vuorokautta.

– Matkustan käsimatkatavaroilla, joten lähetin olisi ollut vähän hankala. Sitä paitsi sen muutaman vuoden aikana, kun minulla tahdistin on ollut, olen saanut vain yhden soiton poliklinikalta. Kyseessä oli tuolloin eteisvärinä, jota en ollut itse edes huomannut.

Lääkkeet hän on kuitenkin pakannut tunnollisesti mukaan, samoin reseptit siltä varalta, jos sattuu jotain, ja maahan joutuukin jäämään pidemmäksi aikaa.

– Syön kolesteroli- ja verenpainelääkkeitä ennaltaehkäisevästi, vaikka minulla ei olekaan kalkkeumia verisuonissa, vaan geenin aiheuttama sydänlihassairaus.

Mukana on myös tahdistimesta kertova kortti lentokentän turvatarkastusta varten. Lisäksi Tuula tarkisti ennen lähtöä vakuutusyhtiöstä, että kaikki toimii niin kuin pitääkin myös Balkanilla. Montenegrohan ei kuulu Euroopan unioniin, vaikka siellä euroja käytetäänkin. Maa on edelleen monelle suomalaisturistille tuntematon ja eksoottinenkin kohde – ja juuri se meitä kaikkia niin innostaakin. Olemme aloittamassa kuuden päivän vuoristoseikkailua tuntemattomilla poluilla huikeissa maisemissa, ja kirsikkana kakun päällä vietämme vielä pari päivää auringossa Adrianmeren rannalla.

Mökkikylän vuoristotunnelmaa

Saavumme majapaikkaamme, Montenegron talviurheilukeskukseksi kutsutussa Zabljakin pikkukaupungissa sijaitsevaan Maple Village -ekomatkailukylään, auringon jo laskiessa ja värjätessä taivaanrannan pinkin eri sävyillä. Rotkojen reunojen kanssa flirttaileva kiemurteleva tie on tuonut meidät reilun puolentoista kilometrin korkeuteen. Lämpötila on samalla laskenut kaksi­numeroisen luvun.

Pihalla juoksentelevat koirat ottavat meidät riemukkaasti vastaan, ja pian paikan puhelias ja englantia sujuvasti puhuva isäntä saapuu esittelemään meille mökkimme. Ne ovat simppeleitä, mutta kotoisia. Seitsemän hengen ryhmästämme puolet, neljä miestä, majoittuu kahteen pieneen mökkiin, ja me kolme naista yhteen isompaan.

Paikalliseen ruokaperinteeseen tiiviisti kuuluvaa ”juustopuuroa” eli kajmakia sisältävän tuhdin iltapalan jälkeen on aika asettua.

Kuu jo kurkistelee makuukamarin ikkunasta sisään.

Joogaa koirien ja lehmien kanssa

Aamulla herätessäni kestää tovin, ennen kuin muistan, missä olen. Uni oli ollut sikeää. Aamupalalla kuulen, että osa porukastamme oli hieman valvonut. Ehkä pitkä matkapäivä oli pitänyt kierrokset korkealla. Se ei kuitenkaan tunnelmaa latista, vaan tankkaamme valmiiksi katetusta aamiaispöydästä leipää, piirakoita, hedelmiä ja niin vahvaa turkkilaistyylistä kahvia, että päivän kofeiiniannos tulee varmasti kerralla täyteen.

Mökkikylän isäntä naureskelee, ettei ole vielä koskaan nähnyt kahville yhtä persoa porukkaa kuin meidät suomalaiset.

Ensimmäisenä vaelluspäivänämme suuntaamme Durmitorin kansallispuiston leveille, hyvin merkityille reiteille. Etenemme rauhallisesti ja pidämme evästauon auringossa pienen vuoristojärven rannalla. Nousua kertyy sen verran, että sykekin kohoaa, mutta yritämme olla ahnehtimatta.

– Huomaa, että Montenegron vuoristo ei ole niin korkea kuin Alpit. Italiassa tunsin välillä huimausta ja ruokahaluttomuutta, ehkä lievää vuoristotautia. Tai sitten se johtui sydänoireistani. Nyt jännittää ainoastaan polvet, ne kun saattavat ensimmäisinä vaelluspäivinä kipeytyä, Tuula kommentoi.

Matkaa taitamme päivän aikana vähän toistakymmentä kilometriä, pysähdellen välillä maisemia taltioimaan. Ennen mökkikylään paluuta ostelemme matkamuistomyyjiltä itse tehtyjä hilloja, hunajaa ja likööreitä. Juttelemme, kuinka turismi on Montenegron vuorilla vielä sympaattista ja kotikutoista.

Matkaoppaanamme toimiva valokuvaaja, erä-, luonto- ja joogaohjaaja Timo Junttila tarjoaa ennen illallista mahdollisuutta palauttavaan joogatuokioon mökkikylämme nurmella, joten rauhoitumme rentouttavia asanoita tehden.

Pihan koirien lisäksi lehmätkin tulevat ihmettelemään joogaharjoitustamme. Vuoret hehkuvat ilta-auringossa.

Kiire katoaa

Vaelluspäivät toistuvat koko viikon ajan samalla kaavalla, mutta kuitenkin joka päivä eri maisemissa ja eri reiteillä. Yhtenä päivänä lähdemme jopa huiputtamaan maan korkeimman vuoren Bobotov Kukin viereisen huipun Prutašin, joka nousee 2393 metriin, joskin osa porukasta jää hieman alemmas huilaamaan, Tuula heidän joukossaan.

– En edelleenkään nauti kovin jyrkistä ylämäistä. Muuten olen kyllä jaksanut hyvin, hän toteaa.

Käymme myös kiertoajelulla ja pääsemme pulahtamaan jääkylmään jokeen maailman toiseksi syvimmässä kanjonissa, kansallispuiston maisemaa halkovassa Tara Canyonissa.

Kännykät unohtuvat ja aika tuntuu melkein pysähtyvän. On vain kävelyä, maisemia, vapaana käyskenteleviä hevoslaumoja, joogaa, kiireettömiä keskusteluja, raikasta vuoristoilmaa ja valmiiksi katetut kasvispainotteiset ruokapöydät.

– Ihanan simppeliä ja puhdistavaa. Matkalle lähtiessäni olin todella ylikuormittuneessa tilassa ja jopa huolissani muistini heikentymisestä. Nyt tuntuu, kuin pää tyhjenisi kaikista huolista. Ihan parasta, Tuula huokaisee.

Tahdistimen kanssa matkalle

Juttele ennen lentoa lääkärin kanssa

Jos sairaus on vakaassa vaiheessa, oireita ei ole tai oireet ovat lievät, sydämentahdistin ei ole este lentämiselle. Jos taas sydänsairaus aiheuttaa oireita pienessäkin rasituksessa, se on hiljattain todettu tai sen hoitoa on äskettäin muutettu, ei lentomatkustaminen ole välttämättä turvallista. Keskustele lääkärisi kanssa. Tarkista myös lentoyhtiön ohjeet.

Pidä tahdistinkortti mukana

Tahdistimen metalli aiheuttaa todennäköisesti hälytyksen turvatarkastuksessa. Metallinilmaisimen magneettikenttä saattaa myös hetkellisesti muuttaa tahdistustaajuutta tai -tapaa, mikä voi aiheuttaa tuntemuksia. Tahdistin ei tästä vaurioidu eivätkä sen säädöt muutu. Kysy kuitenkin henkilöstöltä käsin suoritettava turvatarkastus esittämällä tahdistinkortti. Pidä kortti muutenkin mukana matkan aikana.

Varaudu

On viisasta ottaa huomioon myös sairauden äkillisen pahenemisen mahdollisuus. Koko matka-ajan lääkkeet ja muu sairauden hoitoon tarpeellinen on pakattava käsimatkatavaroihin. Lääkkeet on hyvä pitää alkuperäispakkauksissa ja ottaa reseptitkin mukaan. Hyötyä voi olla myös lääkityslistasta ja lyhyestä englanninkielisestä selostuksesta sairaudesta. Tarkista myös matkavakuutuksesi kattavuus.

Tutustu myös Sairastuneen matkustaminen -osion tietoartikkeleihin ja juttuihin.