Pelkäsin menettäväni isän

Vesa Kurikka, 58, halusi osoittaa lapsille, että murehtiminen ei kannata:

”Sairastuin viisitoista vuotta sitten sydänlihasrappeumaan kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Olin koko ikäni harrastanut liikuntaa ja luulin, että sydämeni on vahva. Sairaus ei ensi vaiheessaan tuonut suuria muutoksia arkeen. Itsekseni sitä märehdin ja puhuin tunteistani vaimolleni. Tyttäreni oli sairastuessani 12-vuotias ja poikani 15.

Muistelen, että emme toisaalta salailleet lapsiltamme sairastumistani, toisaalta emme siitä hirveästi puhuneetkaan. Kerroin lapsille toki hoitotoimenpiteistä ja kuntoutuksesta ja koetin osoittaa heille, että turha sairautta on alkaa murehtia.

Lapsilla oli siihen aikaan jo omat kaveripiirinsä ja harrastuksensa. He eivät olleet enää meistä vanhemmista niin riippuvaisia. Koen, että lapset käsittelivät sairauttani aika kevyesti. En muista, että Suvikaan olisi reagoinut mitenkään erityisesti. Toki hänellä oli helppo murrosikä; olisiko sitten ollut jonkinlaista reaktiota tapahtuneeseen?

Perheeni sopeutumista sairauteeni auttoi varmasti se, että olin hyvässä hoidossa. Lähdin mukaan potilasjärjestön toimintaan ja sain sieltä vertaistukea ja kuntoutusta. Sopeutumisvalmennuskurssilta saatu tieto rauhoitti sekin. Perheessäni on ollut aina hyvä ja luottavainen henki. Oli tärkeää, että lapset eivät aistineet uhkaa tai pelkoa.”

Menettämisen pelko

Suvi Kurikka, 27, pelkäsi, että hän menettää isän:

”En muista, miten kuulin siitä, että isällä on sydänsairaus. Aika nopeasti kuitenkin kävi ilmi, että se ei olekaan ohimenevää, vaan vakava sairaus. Kun sen tiedostin, aloin kokea menettämisen pelkoa. Muistan ajatelleeni, että mitäpä, jos en ehdikään kasvaa aikuiseksi ennen isän kuolemaa. Huolta aiheutti se, kun ei tiedetty, minkälainen ennuste taudissa on. Ei niin, että olisin sitä jatkuvasti miettinyt.

Isän sairautta ei perheessämme mitenkään piiloteltu ja kyllä siitä puhuttiinkin silloin tällöin. Avoimuus varmasti auttoi, sillä en muista, että olisin oirehtinut jotenkin. Kun aikaa kului, pystyin puhumaan isän sairaudesta parhaimmille ystävilleni. Tosin olin murrosiässä aika huolehtiva vanhemmistani. En halunnut pahoittaa heidän mieltään tai tuottaa ylimääräistä huolta. Ehkä olin tavallista kiltimpi murkku.

Viime vuosina olen alkanut kokea kiitollisuutta siitä, että olen jo tämän ikäinen ja molemmat vanhempani ovat elossa. Olen terveydenhoitaja, ja isän kanssa keskustelemme hänen sairaudestaan tätä nykyä myös ammatilliselta pohjalta.

Kannatan sitä, että lapselle kerrotaan avoimesti, jos vanhempi sairastuu. Lapselta pitää myös kysyä, millaisia ajatuksia sairaus herättää ja miten lapsi itse jaksaa. Arjen on syytä rullata. Lapselle tärkeintä on saada tietää, että sairaudesta huolimatta lähipiirissä on aikuisia läsnä ja tukemassa. Se vähentää pelkoa.”