Sadan vuoden matka
Valokuva säilöö muistoja ja rakentavat tarinaa satavuotiaista helsinkiläisistä.
Gunnel Stenbäck katsoo vierasta suoraan silmiin. Kiharat kaartuvat poskille, hymy pyrkii huulille. Kädet lepäävät sylissä. Olkapään takana kirkon oven kokoinen kaari-ikkuna päästää päivän sisälle. Musta diakonissan asu ahmaisee siitä osan. Valokuva puhuu.
Kun näyttelyvieras kääntyy kohti vastakkaista seinää, katse kohtaa Artturi Stenhammarin. Hymy valloittaa ja ilo ulottuu silmiin asti. Oikean olkapään takaa näkyy Kulttuuritalon työmaa 50-luvun lopulta – yksi Stenhammarin työmaista.
On perjantai, kello lähestyy kolmea. Ikkunoiden takana räntäsade katoaa siniseen hämyyn. Joulukuinen sää saa salin pariovet pysymään kiinni. Kun ovelta katselee Hakasalmen huvilan terassin yli, näkee hämärän keskellä loistavat valomainokset.
Mukana kokoamassa satavuotiaiden elämäntarinoita
Hakasalmen huvilan etupihalla helsinkiläistä valokuvaajaa Vesa Tyniä, 32, jännittää. Kameran eteen asettuu seitsemän satavuotiasta. Tyni haluaa onnistua – näyttää satavuotiaiden elämänilon kuvissa. Syyskuun ensimmäisenä päivänä taivas peittyy pilviin, mutta sää pysyy poutaisena.
– Paineet olivat kovat, koska halusin, että satavuotiaat voivat olla ylpeitä muotokuvistaan.
Nyt etutöölöläisen huvilan alakerran täyttää 100 ja rapiat -valokuvanäyttely. Stenbäckin ja Stenhammarin lisäksi näyttely esittelee Torsten Liljebergin, Helvi Ylikorven, Lahja Mäkelän, Eila Vennalan ja Jaakko Estolan tarinat.
– Hakasalmen huvila on mielestäni erittäin oivallinen paikka kyseiselle näyttelylle. Talolla on pitkä historia, ja se on jo itsekin käyntikohteena mielenkiintoinen. Miljöö sopii upeasti näyttelyn tunnelmaan, Vesa Tyni kertoo.
Näyttely on Helsingin kaupunginmuseon kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle. Idean takaa löytyvät tutkija Tuomas Myrén, tutkija Jaana Munck ja museolehtori Marjukka Sihvola Helsingin kaupunginmuseosta. Kuten Tyni, myös työryhmä tapasi ensimmäisen kerran satavuotiaita.
Myrén kertoo, että työryhmä kahlasi läpi suuren joukon kuvia yhdessä satavuotiaiden ja heidän läheistensä kanssa. Vesa Tyni valokuvasi tapahtumia.
– Tunnelma tapaamisissa oli lämmin, innostunut ja kuvat herättivät usein tunteikkaitakin muistoja vuosien takaa. Museon kuvalaitoksella digitoitiin satoja kuvia, joista lopulta näyttelyyn valikoitui noin yhdeksänkymmentä.
Albumikuvia työryhmä valitsi erilaisin perustein. – Niillä pyrittiin kuvittamaan satavuotiaiden tärkeänä pitämiä elämäntapahtumia ja kertomaan kunkin elämästä yleisemminkin, Myrén sanoo.
– Yritimme saada jokaisesta ensimmäisen heistä otetun kuvan. Joistakin satavuotiaista kuvamateriaalia oli paljon, joistakin vähemmän. Monien kohdalla kuvia lapsuuden ajalta löytyy niukalti.
Myrén kertoo myös, että näyttelyyn osallistuneet satavuotiaat löytyivät eri reittejä pitkin. – Vauhtiin pääsimme Helsingin kaupungin veteraaniasiamiehen avulla, ja projektin aikana saimme vinkkejä sopivista satavuotiaista. Marjukka Sihvola vastasi pitkälti sopivien osallistujien etsimisestä.
Valokuvia Auroran ajoilta
Näyttelyitä on järjestetty Hakasalmen huvilassa ennenkin. Kun huvilassa asunut Aurora Karamzin kuoli 1902, Valtion historiallinen museo avasi rakennuksessa vanhaa Helsinkiä esittelevän näyttelyn. Vuonna 1912 huvila siirtyi Helsingin kaupunginmuseolle. Huonejärjestys on säilynyt, mutta esineistö ajautui museon ulottamattomiin, kuvailee Marjukka Sihvola huvilan vaiheita.
– Museolla on pari valokuvaa huvilan sisustuksesta Auroran ajoilta. Muuten tiedot ovat aika niukat.
Vielä 1900-luvun alussa valokuvaus oli harvinaista. Kun katselee Sihvolan kaupunginmuseon arkistosta löytämää kahta Atelier Apollon ottamaa valokuvaa, huomio kiinnittyy pöydille aseteltuihin valokuviin. Aurora Karamzinin kotona pyöreällä pöydällä seisoo kuusi kehystettyä kuvaa, joiden aiheita voi vain arvailla.
Muistiasiantuntija Mirja Hynninen arvostaa valokuvaa muistamisen apuvälineenä. Valokuvat toimivat elämän inventaarion välineinä.
– Valokuvat toimivat tietyllä tapaa muistiherätteinä. Tietyn hetken tallentamat valokuvat ovat myös tiedollisesti helposti käsiteltäviä, sillä siinä on informaatiota vain yhdelle aistille.
Mutta palataan vielä satavuotiaisiin.
Kotialbumien aarteet kertovat elämäntarinoita
Kun Gunnel Stenbäck syntyi 21.9.1914, Helsingin Kaisaniemessä lämpötila kipusi kymmeneen asteeseen. Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt jo paria kuukautta aikaisemmin. Stenbäck syntyi Ahvenanmaalla, mutta muutti Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1934. Hän valmistui Diakonissalaitoksella sairaanhoitajaksi, ja lopulta vuosien kuluttua hänet valittiin laitoksen johtajattareksi. Valokuvassa näkyy Stenbäckin kotitalo Ahvenanmaalla. Sinne hän palasi usein lomailemaan. Mökkimatkoja varten Stenbäck hankki ajokortin ja auton 60-luvulla.
Myös Arthur Stenhammar syntyi vuonna 1914. Torpparin poika kävi koulua Padasjoella ja koki talvi- ja jatkosodan, haavoittuikin kahdesti. Kesäkuun 18. päivä 1939 syreenit kukkivat. Kuvassa Artturi hymyilee lähes huomaamattomasti. Vierellä seisoo juuri vihitty vaimo Elsa. Morsiamen huntu liehuu tuulessa ja syreenit täyttävät sylin.
Jossain helähtää nauru, huvilan kivilattia kopisee. Pariskunta vaeltaa ohi, tutkii kuvia ja tekstejä. Näyttelyn satavuotiaille on kertynyt tarinoita, jotka saavat näyttelyvieraat keskittymään.
– Kyselimme kaikilta hieman leikkisästi pitkän iän salaisuutta ja kaikilta tuli eri vastaus. Yhteistä heille oli hyvin elämänmyönteinen ja positiivinen asenne, Myrén kertoo 100 ja rapiat -näyttelyn tähdistä.