Saimi Hoyerin mielessä kimaltaa hiljaisuus, pimeys ja kesien viileys

Hän istuu hotellin kirjastohuoneessa, seuraa katseellaan vuosisataisten honkien huminaa ja hahmottelee kuvaa ihmisistä, jotka puurtavat arkeaan sammumattomien valojen kiusaamien metropolien tungoksessa pääsemättä kuumuutta tai saasteita pakoon. Heille on elämys kävellä hämärässä metsässä kilometri toisensa perään kohtaamatta ketään.

– Turistien on hyvä olla Suomessa. Ihmiset, jotka haluavat olla rauhassa, saavat olla rauhassa, kiteyttää Hoyer ja mainitsee hiljattain tapaamistaan hotellivieraista, jotka silmät loistaen kertovat juoneensa vettä suoraan Puruvedestä.

Metsien ystävän, hotellinpitäjä Saimi Hoyerin matka nykyiseen työhön ja elämäntapaan on ollut pidempi kuin maailmalta Helsinkiin ja sieltä Punkaharjulle. Se alkoi jo lapsuudessa, jolloin näyttelijäperheen tytär pääsi betonilähiön asvalttipihalta kesänviettoon mökille. Hän kiittääkin vanhempiaan ja isovanhempiaan perinnöksi saamastaan suhteesta luontoon.

– Ja sen minä halusin omillekin lapsilleni antaa, hän hymyilee. Nyt perheen pohjat Hektor, 8, ja Kaspar, 10, voivat juosta pyjamassa pihalle leikkimään poliisia – puhumattakaan kodikkaasta kyläkoulusta, jonka laiturilla opettaja voi pitää lapsille luonto-oppituntia.

Reunalla ja metsien suojassa

Koko iän alitajunnassa kytenyt unelma maallemuutosta tarvitsi toteutuakseen paljon enemmän kuin kesämökin muuttamisen kokovuotiseksi asunnoksi. Se vaati vakavan sairauden ja sitä seuranneet jälkipuinnit.

Hoyerilla todettiin monen piinaavan vaiheen jälkeen harvinainen immuunipuutostauti IgG. Hän vietti vajaa vuosikymmen sitten paljon aikaa Auroran sairaalan eristyshuoneessa. Silloin kypsyi näkemys siitä, miten hän haluaa elää, missä lapsensa kasvattaa. Päätöstä vauhdittivat syvälle omaan arvomaailmaan ulottuneet keskustelut läheiseksi tulleen hoitajan kanssa.

– Kaikella on kääntöpuolensa, sanoo Hoyer nyt. – Kun on elänyt helvetin läpi, osaa olla kiitollinen pienistä ja vähän suuremmistakin asioista. Ilman sitä eläminen Helsingin putkessa olisi jatkunut. Olisinko kirjoittanut Petri Salmelan kanssa kirjan Sieniä ja ihmisiä? En. Olisimmeko muuttaneet tänne? No emme. En eläisi näin.

Hän kysyy, onko ihmisen koettava olevansa aivan reunalla, jotta oivaltaa tehdä ratkaisuja:  – Olen pettynyt itseeni, koska en kyennyt tähän ennen sairastumista.

– Ilman luontosuhdetta en olisi tänä päivänä minä. Luonnossa asiat menevät oikeaan tärkeysjärjestykseen, ja murheet saavat oikeat mittasuhteet. Metsä on hyvä kuuntelija, joka ei vedä mattoa alta tai halua hyötyä. Kyllä se vastaa, kun itken tai huudan.

Myös vertaistuen merkitystä Hoyer tahtoo korostaa. Ihminen, joka on kokenut samaa, voi kävellä vastaan vaikka hotellin pihalla, kuten taannoin tapahtui. Henkilö tuli esittäytymään ja selitti, että heitä yhdistää IgG.

– Ilahduin. Tuntuu hyvältä tietää, että toisella puolella maata on ihminen, joka tietää mitä olen kokenut ja tulen kokemaan ja jolla on sama kamppailu, huokaa Hoyer kiitollisena.

Hyvän arjen resepti

Perheen maallemuuttoratkaisua edistivät hyvät yhteydet, jotka mahdollistavat työnteon tarvittaessa muuallakin. Se kannattaa pitää mielessä jokaisen, joka haluaa osallistua koko Suomen asuttuna pitämiseen.

Jos joku äimistelee sivistyksen ulkopuolelle siirtymistä, Hoyer kysyy, mitä sivistys sitten on. Kirjastoverkostohan palvelee koko maassa, on kansalaisopistoa ja muita väyliä itsensä kehittämiseen, ja kulttuuritapahtumiakin voi järjestää vaikka itse. Luonnon kauneus tarjoaa jatkuvasti esteettistä nautintoa.

– Maaseudulla virtaa antaa vesi ja maa, Hoyer ylistää. – Jopa työmatkalla kokee elämyksiä, sillä luonnossa jokainen päivä on erilainen.

Hoyerin mukaan hyvään arkeen kuuluu täydesti eläminen. Hänelle se merkitsee käytännössä sitä, että ihminen haistaa, maistaa, tuntee; on hereillä aistiensa kanssa. Ihmissuhteetkaan eivät toimi, jos aistit eivät ole kunnossa.

Hän kaipaa ihmisten kohtaamista, hotellin vilskettä, mutta tarvitsee sen vastapainoksi myös päivittäisen latautumisen luonnossa, sillä henkisesti tyhjänä ihmisellä ei ole muille mitään annettavaa. Nykyisessä elämänmuodossa ja asumisratkaisussa yhdistyvät luontevasti sekä sosiaalisuus että vetäytyminen metsien ravitsevaan rauhaan.

Tartu hetkeen, jätä merkki!

– ”Ota hetkestä kiinni” on realisoitunut minulle. Olen onnellinen joka aamu, kun herään. Haluan jättää merkin käynnistäni tähän maailmaan, kuten varmaan jokainen haluaa. Tämän rakennuksen kunnostaminen voisi olla sellainen teko, Hoyer virkkoo ja sulkee kädenliikkeellä otteeseensa koko kauniin, pehmeätunnelmaisen hotellin, vaalitun kasvihuoneen, puutarhan ja männikön suojelevan huminan.

– Ihminen hakee ympärilleen lämpöä ja kauneutta, hän uskoo. Näky hotellista paikkana, jossa voi pysähtyä itsensä äärelle, kokea eräänlaisen puhtauden ja hiljaisuuden retriitin, syntyy siitä, mitä hän itse olisi kiireisimpinä aikoina kaivannut.

Yksi kävijöistä nauttii luontokierroksista, toinen sienestämisestä, kolmas historiasta. Saunavihdan teko tai mansikoiden pujottaminen heinään voi olla elämys metropolin asukkaalle. Kaikki iloitsevat ruoasta, ”joka pysäyttää sinut täysin. Siihen kuuluu sekä maku että ulkonäkö”.

Ihanaa teetä kirjastoon tarjoilemaan tullut Satu huomauttaa, että omassa keittiössä valmistuvien herkkujen kaikki raaka-aineet tulevat polkupyörämatkan päästä. Vastapainoksi turisteja tulee kaukaa: Sveitsistä, Italiasta, Britanniasta. Putinin vierailun jälkeen on asiakkaina yhä enemmän venäläisiä. Japanilaisetkin ovat löytäneet Punkaharjulle, ja saksalaisia on toki käynyt aina.

– Maalla asuu kovaa työtä tekeviä ihmisiä. Jos kaupunkilainen valittaa pitkiä työpäiviä, voi tulla maalaistaloon katsomaan, kehottaa Saimi Hoyer ja muistuttaa, että hyvien yhteyksien ansiosta, maalla voi asua, vaikka oma työ olisikin kaupungissa. Sitten hän lisää pontevasti: – Vanhat rakennukset eivät kuihdu, elämä maalla ei kuihdu!

– Olen onnellinen, koska lapset viihtyvät täällä, Saimi Hoyer huokaa. – Ympärillä ei ole virtuaalimaailma, vaan elävä, joka ruokkii heidän mielikuvitustaan.

Historiaa honkien juurella

Hotelli Punkaharjun historiaillat houkuttelevat ihmisiä. Miksi menneisyys puhuttelee, Saimi Hoyer?

– Ehkä historian jano syntyy siitä, että koko maailmassa on turvaton olo. Sen vuoksi nojataan menneisyyteen ja haetaan sieltä tukea.

Nykyään janotaan historiallisia, oikeita tarinoita, jotka kertovat jostakin paikasta ja todellisista ihmisistä. Historian tuntemuksesta syntyy kunnioitus sitä kohtaan, mitä ennen on ollut. Siitä, mitä on tapahtunut ja miten vaikeudet on voitettu, haetaan apua ajan kaaokseen ja luottamusta siihen, että tästäkin voi selviytyä.

– Ja haetaan romantiikkaa, Hoyer lisää. – Nyt, kun aistit ovat kiireessä kadonneet, haetaan kokemusta tai elämystä siitä, miten aikanaan on eletty ja koettu.