Ystävyys kasvoi kirjeitse

Alle kouluikäinen Siru Valtonen sai 1990-luvun lopulla kiehtovan joulupaketin.

Kääreistä paljastui kirjetarvikkeita ja kirja, joka opasti kirjeen kirjoittamisessa. Jyväskyläläistyttö osasi jo lukea, joten hän ahmi oppaan kannesta kanteen ja päätti ottaa kynän käteensä.

Valtosten perhe oli kirjeenvaihdossa Sirun isoenon vaimon kanssa. Ei mennyt kauan, kun Kiteellä asuva Irja Utunen sai tikkukirjaimin raapustettua postia. Pikku-Siru oli halunnut kertoa Irja-tädille tärkeän uutisen: häneltä oli irronnut ensimmäinen hammas!

Tuosta kirjeestä alkoi kaksikon kirjeystävyys, joka on kestänyt näihin päiviin saakka. Välineenä on ollut kaiken aikaa perinteinen kirje.

– Kun sähköposti tuli, lähetimme toisillemme ehkä kaksi viestiä. Totesimme, että tämä ei ole se tapa, jolla haluamme jutella, nykyään Lahdessa asuva Siru muistelee.

Kirje kuin lahja

Paperisissa kirjeissä on Sirun ja Irjan mukaan viehätystä, johon uudet viestintätavat eivät yllä.

Kynään ja paperiin tarttuminen vaatii enemmän vaivannäköä ja pysähtymistä kuin esimerkiksi tekstiviestin naputtelu. Sanat piirtyvät paperille harkitusti, koska virheitä ei voi helposti korjata.

Käsin kirjoitettu kirje on kuin itse tehty villapaita: sen saadessaan tietää olleensa toisen ajatuksissa.

– Minä melkein lennän ilosta, kun näen, että postilaatikossa on paperista viestiä. Pelkkä kirjeen näkeminen jo viehättää. Suurella uteliaisuudella kurkistan, mitähän Siru kirjoittaa, Irja kuvaa.

Pysyvyyttä ja elämänviisautta

Kahdeksantoista vuoden kirjeenvaihdon aikana eri puolilla maata asuvat sukulaiset ovat oppineet tuntemaan toisensa hyvin. Siru arvelee, että ilman kirjeitä he pääsisivät toistensa juttusille lähinnä sukujuhlissa.

Uskonnonopettajan työstä eläköityneestä Irjasta on ollut antoisaa seurata Sirun varttumista nuoreksi naiseksi. Sirun kirjeet ovat avartaneet hänen käsitystään 2000-luvun nuoren elämästä ja haasteista.

Yli viidenkymmenen vuoden ikäero ei ole haitannut kumpaakaan.

– Minusta tämä on vain tosi kivaa ja erikoista. Ajattelemme asioita eri näkökulmista, Siru sanoo.

Irja halusi heti alusta asti jakaa Sirulle elämänkokemustaan, mutta hän varoo ottamasta ”minä kyllä tiedän” -asennetta.

– Yritän neutraloida ikääni ja kirjoittaa nykynuoren tavoin. En halua olla äidin korvike. Olen oma itseni, ja Siru saa olla oma itsensä.

Siru kertoo, että Irjan elämänviisaudet ovat tsempanneet häntä huonoina päivinä.

– Irja osaa sanoa tosi kauniisti. Hän ei sano suoraan, vaan kirje pitää lukea pariin kertaan, jotta ymmärtää, mitä hän tarkoittaa.

Siru pohtii, että pitkä kirjeystävyys on tuonut hänen elämäänsä pysyvyyttä.

– On tärkeää, että pienellä ihmisellä on elämässään turvallinen aikuinen, joka on hyvä kasvattaja ja haluaa pelkkää hyvää.

Ajatukset järjestykseen

Sirua ja Irjaa ei haittaa, että kuulumisten vaihto postitse on hidastempoista.

– Ei pidä hätäillä. Jos oikein hyvältä kirjeystävältä tulee kirje vaikka puolen vuoden kuluttua, on sellainen tunnelma, että vastahan minä kirjoitin, Irja sanoo.

Sirun mielestä kirjepostin ja sähköisen yhteydenpidon ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Hän käyttää nuoriso-ohjaajan työssään sosiaalista mediaa, mutta rauhoittuu kotona kirjoittamalla ystävilleen kirjeitä ja kortteja.

– Kirjettä kirjoittaessa saa jäsennellä omia ajatuksiaan. Jos jokin asia ärsyttää ja alan miettiä, miten kerron siitä Irjalle, tajuan, ettei se olekaan niin iso juttu. Voisi sanoa, että kirjeen kirjoittaminen on jonkinlaista terapiaa.

1940-luvulta saakka kirjeenvaihtoa harrastanut Irja on onnellinen siitä, että kirjeyhteys nuoreen sukulaistyttöön on säilynyt näin kauan.

– Olen kiitollinen siitä, että nuori ihminen on kiinnostunut minusta. Kirjeenvaihtomme on ollut molemmin puolin antoisaa, ja minä olen virkistynyt Sirun kirjeistä.

Molemmat naiset toivovat, että voisivat siirtää perinnettä suvussa eteenpäin. Irja käy jo kirjeenvaihtoa Sirun 17-vuotiaan serkkupojan kanssa, ja Siru haaveilee siitä, että voisi opettaa kirjeiden kirjoittamisen taidon viisivuotiaalle sukulaistytölleen.

Kirjekulttuuri murroksessa

Kirjeenvaihto tuli Suomessa lähes koko kansan ulottuville 1800-luvun lopulla, jolloin lukutaito yleistyi ja postinkulku parani.

Toisessa maailmansodassa kirjeet olivat paras väline sotilaiden ja kotirintaman yhteydenpitoon. Kirjeillä oli valtava henkinen merkitys.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä yleistyi lasten kirjeenvaihtoharrastus. Nuorille alettiin julkaista omia lehtiä, joissa pystyi etsimään kirjeenvaihtokavereita. Kansainvälistyminen toi nuorten elämään myös ulkomaalaisia kirjetovereita.

Sähköpostin ja tekstiviestien yleistyminen alkoi näivettää kirjekulttuuria 2000-luvun alussa. Kehitystä kiihdytti sosiaalisen median tulo.

Viime vuosina paperiset kirjeet ovat alkaneet taas kiinnostaa. Käsin kirjoittaminen vetoaa retroilusta innostuneisiin nuoriin ja aikuisiin, jotka muistavat kirjeet omasta nuoruudestaan.

Kirjeenvaihto tuskin loppuu koskaan kokonaan, mutta se saanee tulevaisuudessa uusia muotoja.

Lähde: Kulttuurihistorian dosentti, yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki Turun yliopistosta