Sadan vuoden elämä on uusi normaali
Lapsenlapseni täytti kuusi vuotta samana päivänä, kun Suomi juhli satavuotista itsenäisyyttään. Hän piti ennustavan juhlapuheen ja päätti sen näin: ”Minä elän vielä, kun juhlitaan Suomen 200-vuotispäivää.” Tuo nassikka kertoi siis elävänsä vähintään 106-vuotiaaksi. Hänen ikäiselleen yli sadan vuoden elämä on hyvin mahdollista.
Lontoolaiset johtamisen ja liiketaloustieteen proffat Linda Gratton ja Andrew Scott ovat kirjoittaneet mainion kirjan The 100 Year Life (Sadan vuoden elämä), Bloomsbury 2016. Heidän mukaansa ihmiset elävät pidempään kaikkialla maailmassa. Vetureina ovat olleet korkean elintason edelläkävijämaat, mutta muu maailma seuraa niitä yhä nopeammassa tahdissa.
Satavuotiaista on keskuudessamme yhä enemmän. Muistamme vuoden 2014 Linnan juhlista kansan sydämet sulattaneen sotaveteraani Hannes Hynösen, joka eli 102-vuotiaaksi. Viime keväänä YLE Teema esitti dokumenttielokuvan ruotsalaisesta Dagny Carlsonista, joka 106-vuotiaana kannusti ihmisiä löytämään elämälleen merkityksen ja olemaan uteliaita. Titanicin uppoamisvuonna (1912) syntynyt leskirouva bloggaa päivittäin ja hänellä on yli puoli miljoonaa seuraajaa.
Elinajanodote on noussut 2–3 vuotta vuosikymmenessä eli viimeisen sadan vuoden aikana 20–30 vuotta. Ihmiskunta on saanut lahjaksi sekä aikaa että terveyttä. Siihen on monia syitä: syntyvyyden ja lapsikuolleisuuden väheneminen, koulutus- ja elintason nousu, rokotusohjelmat ja tarttuvien tautien väheneminen jne., jne.
Ajattelemme helposti, että lahjaksi saamamme pitkä elinaika tarkoittaa lisää vanhuusvuosia. Grattonin ja Scottin mukaan lisävuosia tulee kaikkiin elämänvaiheisiin. Olemme tottuneet ajattelemaan lapsuuden jälkeistä elämää kolmivaiheisena: opiskelu, työelämä, eläke. Satavuotinen ihmiselämä sopii huonosti tähän kaavaan. Varsin nopeasti tulee eteen kysymys, voiko ihminen olla vanhuuseläkkeellä yli neljäkymmentä vuotta elämästään. Kun Suomi täyttää 200 vuotta, 106-vuotias jälkeläiseni on ollut ehkä parikymmentä vuotta eläkkeellä.
Talouden näkökulmasta kyse on huoltosuhteesta eli elättäjien määrän suhteesta elätettäviin yhteiskunnassa. Pitkän elämän rahoittaminen ei ehkä onnistu entisin keinoin. Työuran pidentäminen ja eläkkeitä sopeuttava elinaikakerroin ovat kehitysaskeleita, mutta varsin pieniä. On mahdollista, että ihmisten on tulevaisuudessa itse osallistuttava nykyistä enemmän eläkeläiselämänsä kustantamiseen. Sen voi tehdä esimerkiksi työskentelemällä pidempään tai säästämällä työuransa aikana. Gratton ja Scott muistuttavat, että säästäminen kaventaa mahdollisuuksia kuluttaa. Toisaalta järkevään kuluttamiseen totuttelu auttaa sopeutumaan pienempiin tuloihin eläkkeellä.
Kun ihmiskunta on saanut lahjaksi aikaa, ei elinaikana pitäisi olla kiire minnekään.
Nopeasti ammattiin ja töihin -ajattelun sijasta nuori aikuinen voisikin laajentaa kokemusmaailmaansa: matkustaa ja elää ulkomailla, suorittaa useamman tutkinnon, opiskella ja tehdä työtä yhtä aikaa tai vuorotellen. Työn tekeminen yhä vanhempana antaa tilaa uteliaisuudelle: jospa vaihtaisin alaa, pitäisin välivuoden ja päivittäisin osaamiseni. Nuoruudessa hankittu ammattitutkinto kuitenkin vanhenee ennen työuran päättymistä. Tavoiteltavaa ei enää olisikaan nousujohteinen uraputki, vaan palkitsemisen arvoista olisi elinikäinen oppiminen, joustavuus ja valmius liikkua ammatista, työpaikasta ja tuloluokasta toiseen.
Sopeutuminen pitkäikäisyyteen vaatii paljon kaikilta. Vaatimukset eivät kohdistu vain terveydenhuoltoon ja eläkejärjestelmiin. Vaikeimmin sulateltavia lienevät asenteet: vanhojen ihmisten pitäminen voimavarana ja tasavertaisina niin työelämässä kuin yhteiskunnan jäseninäkin.