Hortoilua kaikilla aisteilla

Hortoilu mieltyy usein vaelteluksi ilman päämäärää, mutta nykyhortoilijat liikkuvat villivihannesten perässä. Kotimaisen luonnon vihreä superruoka elää parhaillaan voimakkaassa nosteessa.

– Ihmiset ovat havahtuneet, etteivät villivihannekset ole enää mitään hätäruokaa. Mikä sen ihanampaa, kuin saada ilmaista, ravinteikasta ruokaa vaikka omalta kotipihalta, villivihannesasiantuntija Raija Kivimetsä kysyy.

Sana hortoilu juontaa juurensa kreikan kielen sanaan horta, joka tarkoittaa luonnossa kasvavaa vihreää syötävää. Nokkonen, voikukka tai kitkijän sitkeä painajainen kolmilehdykkäinen vuohenputki sopivat siis lautaselle.

Kivimetsälle luonto on terveellinen ja vireyttä antava ruoka-aitta täynnä rikkausruohoja, joita hän kerää pakkaseen ja kuivaukseen asti. Hortassa sanotaan olevan vitamiineja, antioksidantteja, hiven- ja kivennäisaineita kymmenkertaisesti viljeltyihin verrattuna.

Kivimetsä puhuu mieluummin villivihanneksista kuin yrtteistä, sillä kyse on ruoasta, eikä vain mausteista.

– Käytämme itse villivihanneksia jokaisella aterialla. Rikastutamme niillä tavallista arkiruokaa, vaikka kalasoppaa tai lisäämme smoothieen pari ruokalusikallista kuivattua nokkosjauhetta.

Villiä lähiruokaa

Luontoon voi mennä jokamiesoikeuksien turvin poimimaan villiä vihreää ja hurmaantua luonnollisista mauista vaikka koko perheen voimin, kun osaa ensin aakkoset niiden tunnistamiseen. Etsi, koskettele, haistele, mutta maistele vasta kotona.

Sama tuttu yleissääntö pätee, kuten marjastuksessa ja sienimetsällä: älä maista, äläkä kerää mitään tuntematonta.

– Villivihannesten keruussa ovat kaikki aistit mukana. Jo pelkkä luonto rauhoittaa ja vähentää stressiä ja liikkumalla epätasaisessa maastossa saa hyvää aivoliikuntaa. Saalista ei kannata maistella luonnnossa, vaan siihen kannattaa tutustua paremmin vasta kotona, sillä lapset oppivat matkimalla, Kivimetsä jakaa tärkeimmän ohjeensa.

Kivimetsä on järjestänyt yli kymmenen vuoden ajan miehensä kanssa hortoilukursseja kaukaisimmillaan Kreetalla. Tämän vuoden kurssit täyttyivät jo alkuvuodesta.

Lapset on hänen mukaansa helppo saada innostumaan villivihannesten keräämisestä, kun ottaa yhteiseen aikaan mukaan ilon ja leikkisyyden. Useimmista on ollut mukavaa olla keräämässä ruokaa ja nähdä itse, mistä ainekset vaikka nokkoslettuihin tulevat. Samalla lapset oppivat arvostavan suhteen luontoon.

Perheen pienimpien kanssa villivihannesten keruu kannattaa aloittaa tutuimmista nokkosesta, voikukasta, vuohenputkesta tai miedonmakuisesta maitohorsmasta. Siankärsämö on myös kaunis kerättävä, mikä saattaa kiinnostaa lapsia.

– Suomessa on 500 voikukkalajia. Sileäreunaiset ovat maultaan miedompia, joten hortoilu kannattaa aloittaa niistä. Lapsille voi kehittää etsimisen ympärille vaikka salapoliisileikin.

Yleensä hortoilija ei jää tyhjin käsin, eikä etsintäretkelle tarvitse välttämättä lähteä edes kovin kauas omilta kulmilta. Hortoilun hiilijalanjälki onkin parhaimmillaan nolla, joten se on ilmaista lähiruokaa. Ummikon on hyvä lähteä aluksi jonkun villivihanneksiin jo perehtyneen tuttavan matkaan.

– Enemmän löytyy paikkoja, mistä uskaltaa kerätä kuin mistä ei uskaltaisi. Koiranhihnan kantaman ulottumattomista voi huoletta kerätä, mutta ei mistään vilkkaiden maanteiden varsilta, huussin ja kaatopaikan läheltä tai tehtaiden ympäriltä. Monet pelkäävät yhä turhaan kasvien myrkyllisyyksiä ja saasteita, Kivimetsä harmittelee.

Villivihanneksia on helppo kerätä koriin ja suodatinpusseihin. Nokkosta varten myös käsineet saattavat tarpeen. Hortaa voi poimia pitkin kesää aina syksyyn asti, sillä uutta satoa tulee vieläpä suhteellisen nopeasti lisää. Herkullisimmillaan kasvit ovat tosin nuorina. Talven varalle vihreää voi säilöä pienellä vaivalla.

Pientä salaperäisyyttä

Espoolainen perheenäiti Marja-Liisa Torniainen kokeili hortoilua kiinnostuksesta tänä keväänä, koska terveellinen, hyvältä maistuva ja ilmainen villiruoka houkutteli.

Kun perheeseen tuli puoli vuotta sitten Papu-koira, metsälenkit ovat lisääntyneet kuin itsestään. Hortoilu yhdistyy hyvin arkisiin ympyröihin. Vuohenputkia ja voikukkaa löytyy omalta pihalta joka päivä kerättäväksi.

– Poikani valjasti jo ensimmäisellä retkellä pikkusiskonsa nokkospartioon. He olivat kuulemma nokkosetsiviä. He etsivät edeltä puskat ja minä menin perässä keräämään nokkoset, Torniainen kertoo.

Lapset oli suhteellisen helppo saada innostumaan kasvien tunnistuksesta, vaikka he eivät olletkaan tottuneet kovin aktiiviseen luontoharrastukseen. Pian he alkoivat oma-aloitteisesti kysellä kasvien nimiä. Samalla äidin oli hyvä kertoa, ettei mitä tahansa saa kerätä eikä kaikkea voi syödä. Kun matkan varrelle sattui kieloja, kasvien myrkyllisyyskin tuli käsiteltyä konkreettisella esimerkillä.

– Nokkoset on helppo tunnistaa ja lasten mielestä niissä on jotakin salaperäistä, kun niihin ei saa koskea. Niistä saa tehtyä lisäksi lättyjä ja pannaria, mikä auttaa asiaa. Voikukkia on taas pienimmänkin helppo paikallistaa, Marja-Liisa Torniainen vinkkaa.

Kilpailuja ja leikkejä lapsen kanssa hortoiluun:

Hortaviesti

Kaksi viestijoukkuetta asettuu viivan taakse ja ensimmäiset kisailijat lähtevät liikkeelle käskyllä ”etsi maitohorsma”. Kun kasvi on lähimaastosta löytynyt, se tuodaan lähtöviivalle, ja seuraava tehtävä voi startata ”etsi poimulehti”-komennolla. Jokaiselle osallistujalle varataan yhden kasvin etsintä. Jos tuo väärän kasvin, koko joukkueen tulos hylätään. Nopeimmin oikeat kasvit löytänyt joukkue tietysti voittaa.

Sokkohaistelu

Niputa viittä lajia hortaa omiksi kimpuikseen. Kukin leikkiin osallistuja saa silmät sidottuina tuoksun perusteella arvata, mitä kasveja mikäkin kimppu sisältää. Käsin ei saa tunnustella, jotta tuntoaisti ei tule apuun.

Lähde: Raija Kivinen: Villiinny villivihanneksiin (Lasten keskus 2005)