Sydänliiton hyvinvoinnin ja sydänterveyden verkkopalvelu

Aikakausipotilaana kaupunginsairaalassa

Kuntoutus kirvoitti seitsemänkymppisen Sydämen lukijan muutamiin henkilökohtaisiin kommentteihin. Muuten hän kertoo, että kokemukset ohitusleikkauksen jälkeisestä viikosta olivat positiivisia.

Julkaistu 16.4.2019
Kuva Anna Kara

Ohitusleikkausta seuraavista päivistä en paljoa muista. Niitä voisi sanoa elämäni ankarimmaksi krapulaksi. Väsytti aina, vuorokausirytmi oli sekaisin, liikkuminen oli hyvin rajoitettua, pikku-ukkoja ja muita harhanäkyjä ilmeni ja hoitohenkilökunta komensi suorasukaisesti: ”Nyt tehdään näin, sänkyyn siitä, eikä turha kysellä!”

Kaiken lisäksi tuli virtsatietulehdus, jota voinee pitää sairaalabakteerina. Sitä seurasi tiputus, lääkitys ja lisäkokeet. Esihoito venyi kymmeneksi päiväksi. Sitten tuli ambulanssikyyti kaupunginsairaalaan jatkohoitoon.

Vaimo oli siirtohetkellä mukana ja esimerkkinä slangista kuulimme, että ”nolla” etuistuimelle ja muut kaksi naisatleettia kanssani peräboksiin. Alkoi kuntoutus, johon kuului opettelu sairaalan tapoihin, organisaatioon ja käytäntöihin. Hyvän kotikasvatuksen saaneet kertoivat ensitapaamisella nimensä, mutta muut apu-, ali-, väli, yli-, lisä- tms. hoitajista jäivät tuntemattomiksi. ”Psykkari”, ”fyssari” ja muut hienot lyhenteet tulivat ohimennen vastaan. Se jolla oli kyniä eniten etutaskussaan, osasi kertoa, keneltä apua saisi, kun huulet, kynnet ja kantapäät halkeilivat. Ilma ja elämä oli ilmeisen kuivaa. Jalkahoito olisi pitänyt tilata jostakin osaston ulkopuolelta, huulipuikon korvasi kasa rasvaa kämmenpohjaan ja kynsisakset toi vaimo kotoa. Ahkeruus kyselyissä kuitenkin voittaa kovankin onnen.

Vaippahousujakin sai ja opettelin niitä käyttämään, vaikka hätä ei ollut suuri. Tuli­ ne viisi tippaakin talteen. Kalustovastaava oli useimmin varaston ovella.

Oman alueen asiantuntijoita

Neljän hengen ”looshissamme” oli yksi, joka osasi vain huutaa apua, toinen joka halusi heti kotiin ja kolmas yli 9-kymppinen sotaveteraani, joka kanssani ihmetteli, mitä me kaksi omatekoista vertaishoitajaa voitaisiin tehdä, kun huutoihin ei vastattu. Jutustelimme heidän ongelmistaan ja painoimme joskus heidän hälytysnappiaan tai omaamme ja tarkkailimme kuinka kauan­ kestää hälytyksen toteutuminen. Yleensä meni yli puoli tuntia. Minkäänlaista omahoitajaa ei ollut, koska henkilökunta vaihtui työvuorojen tahdissa. Kukin oli oman alueensa asiantuntija aina lääkäriin saakka ja vastausten antaminen kilpistyi joko organisaatioon tai katteettomaan lupaukseen.

Tietokonekin oli, mutta organisaatiossa sen opastajaksi merkittyä tukihenkilöä ei kymmenen päivän aikana kansliakyselyistä huolimatta löytynyt. Sain vain selville, montako sataa vastaamatonta roska- ym. postia nettiosoitteessani oli, mutta niiden avaaminen ei onnistunut. Televisiokin oli. Siitä kiinnostuneita oli niin vähän, että päivän uutiset pääsi kyllä katsomaan.

Kaiken huipuksi osastolle tuli norovirushälytys. Vierailut kiellettiin, mutta ei niitä kuitenkaan estetty. Huonekohtaisesti sängystä nousu kiellettiin, mutta meitä itsensä terveeksi tuntevia ei saatu pysymään pois käytäviltä. Vetosimme siihen, että kuntoutumisvelvoitteisiimme kuului lykkiä rollaattoria käytäviä päästä päähän muutaman kerran päivässä. Vain käsidesin vieno haju lisääntyi aulassa.

Rutiinilla hoitoja

Vaino vaimeni ja aulatilan yhteisruokailuun pyrittiin. Ruoka oli ravitsevaa, siisteys hyvää ja annokset henkilökohtaisia. Leipääkin sai, mutta ei paahdettuna. Lääkkeetkin jaettiin, mutta niiden sisällöstä ei saatu tietoa. Henkilökohtainen lääkelista tuli vasta pois lähtiessä.

Hoitotoimenpiteet olivat melko rutiininomaisia varsinkin henkilökohtaista huolenpitoa tarvitsevien osalta. Muut odottelivat vain kotiin pääsyä ja epäilemättä noin 80 prosenttia olisi heti lähtenyt, jos olisi saanut luvan. Lähtöpäivää siirsi koetulosten saaminen, koska viikolla otettujen kokeiden tulokset saatiin lääkäriltä vasta viikonlopun jälkeen. Kokeiden ottaminen oli joinakin hetkinä jopa kustannuskysymys.

Oheinen saattaa tuntua oudolta, mutta totuus lienee, että omaksutut rutiinit erilaisia potilaita sisältävässä osastossa ovat johtaneet näihin käytöntöihin. Johtajuus ei näy, motivaatio ei ole kovin korkealla ja vastuunjako on hajautunut. Erot kansliahenkilökunnan ja hoitajien välillä ovat kasvaneet. Hoitajien määrä voi olla normien mukainen, mutta vain määrähetkellä ja silloin oma työ tiedetään, mutta sen ulkopuolella aika menee johonkin muuhun, jota toipilaat eivät näe.

Todella sairaat hoidetaan melko hyvin, mutta lähes terveet turhautuvat katteettomiin lupauksiin. Aktiivisuus ei aina kannata. On vain jaksettava loikoilla. Kotiin pääsyä täytyy vaatia.

 

Koska juttu on kirjoiteltu erään toipumisjakson kulusta mutu-tuntumalta, se ei ole tieteellisen tarkkaa ja siksi ei ole tärkeää, mistä keskussairaalasta tai sen osastosta on kysymys. Kirjoittajakin haluaa lehden toimitusta lukuun ottamatta pysyä satunnaisena havainnoitsijana ketään erityisesti kehumatta tai parjaamatta. Yleisesti ottaen hoito oli hyvää!

Lue lisää ohitusleikkauksesta: Ohitusleikkaus kiertää sepelvaltimon ahtauman

Lue seuraavaksi