Hyppää sisältöön

Olin vuonna 2012 kolmen suonen ohitusleikkauksessa. Verenpainelääkkeiden lisäksi määrättiin Emconcor 2,5 mg iltaisin. Koska pulssi ja alapaine kävivät kovin mataliksi, jätin omavaltaisesti Emconcorin aika pian pois, mutta jatkoin muuta lääkitystä eli Amlodipin 5 mg aamulla ja Micardis 40 mg illalla.
Kävin sitten Tulppa-ryhmän koulutuksen vuonna 2013, jossa suositellaan kovaa liikkumista voimien mukaan. Ohitusleikkauksen jälkeen ei sydänongelmia minulla ole ollut, mutta kunto on kehno johtuen aikaisempien vuosien liikkumattomuudesta. Kävin sitten lääkärissä valittamassa jalkojen turvotusta (Amlodipin ilmeinen syy), mutta päädyttiin jatkamaan entisellä verenpainelääkityksellä ja lisättiin 2,5 mg Bisoplol, koska tämä vaikuttaa ”elinikää pidentävästi ohitusleikatuilla”. No tämä tietenkin jarruttaa Tulppa-ryhmän ohjeistamaa liikkumisvaatimusta.
Koska asia vaivasi edelleen, niin kävin kolmannella lääkärillä ”valittamassa sekä Bisoplolin (jarru) että Amlodipinin (turvotus) osalta”. Potilaan näkökulmasta ongelma on se, elääkö ”jarru päällä 2 viikkoa kauemmin vai elääkö ilman jarrua ja nauttii 2 viikkoa lyhyemmän elämän”.
Kolmas lääkäri poisti sekä Bisoplolin sekä Amlodipinin ja sovittiin, että otan Micardista 40 mg 2 krt päivässä. Nyt on verenpaine hitusen korkeampi kuin ennen, jalat ohuemmat ja olo mukavampi, mutta elinaika 10 päivää lyhempi.
Mikä sitten lie oikein? Eikö potilaan kokemus ole kuitenkin tärkein hoitoa ohjaava parametri?

01/11/2016

Ohitusleikattu 2012

Vastaus

Mikko Syvänne
Julkaistu 2.11.2016
Päivitetty 4.6.2018

Aloitetaan viimeisen virkkeen periaatteellisesta kysymyksestä. Miten suhtautua lääke- tai muuhun hoitoon, joka parantaa ennustetta, mutta huonontaa välitöntä vointia? Jokaisen potilaan oikeus on ratkaista tämä asia itse saatuaan asiallisen informaation eri vaihtoehdoista. Kärjistän: jos on valittava syövän paranemisen ja tukan (tilapäisen) lähtemisen välillä, ihmisellä on oikeus painottaa enemmän jälkimmäistä ja kieltäytyä hoidosta. Järkevästi ajateltuna ratkaisu toki riippuu sekä hyödyn että haitan suuruuresta.

Kysyjän konkreettinen pulma on onneksi pienempi. 1980-luvulla julkaistiin tutkimuksia, joissa selvästi osoitettiin beetasalpaajan parantavan ennustetta (siis vähemmän kuolemantapauksia ja vakavia uusia kohtauksia) sydäninfarktin jälkeen. Montako vuotta hyöty kestää? Sitä ei milloinkaan ole tiedetty, koska tutkimusten kesto pakostakin on rajallinen. Varovaisuussyistä hoitoa on jatkettu pitkäaikaisena, ellei sille ole ilmennyt esteitä.

Nykyään infarktin ja sen jälkeisen ajan kokonaishoito on aivan muuta kuin 1980-luvulla. Siksi on epäselvää, onko tieto beetasalpaajan ennustehyödystä enää sovellettavissa nykypäivään. Vanhoja tutkimuksia ei varmaankaan tulla uusimaan. Siksi seurantatutkimusten tarjoaman, hieman epävarmemman tiedon perusteella nykyään suositellaan, että beetasalpaajaa jatkettaisiin vuoden ajan infarktin jälkeen, mikäli mahdollista. Sen jälkeen hoito on harkinnanvaraista, ellei sille ole muuta perustetta, kuten rytmihäiriöt tai angina pectoris -oire.

Infarktin jälkeinen tila on tähän asti varovaisuussyistä yleistetty koskemaan sepelvaltimotautia laajemminkin. Ohitusleikkauksen jälkeen beetasalpaajaa on suositeltu muutaman kuukauden ajaksi, koska sen ajan lääke auttaa usein esiintyvään haittaavaan tiheälyöntisyyteen. Sen jälkeen hyöty on vähintäänkin epävarma, ellei sille ole edellä mainittuja erityisiä syitä. Jos lääkkeestä on nimenomaista haittaa, kuten liikunnan hankaloituminen, sen lopettamiselle on selvä peruste.

Mielestäni siirtyminen Micardis-lääkkeeseen (tai vastaavaan) on ollut hyvä ratkaisu. Jos se ei hallitse verenpainetta riittävästi, siihen voi lisätä esimerkiksi nesteenpoistolääkkeen tai ehkä amlodipiininkin, jonka turvottava vaikutus on yhteiskäytön aikana lievempi kuin yksinään tai beetasalpaajan kanssa käytettynä. Asetyylisalisyylihappo ja statiini ovat hyödyksi ja toivottavati sopivat.

02/11/2016

Mikko Syvänne

Lue seuraavaksi

Haku

Löytynyt 0 tulokset