Kelpais varmaan sullekin?
Ensi-illan aplodimyrsky oli tasoittunut, mutta yleisö lainehti teatterisalista mieli näytelmän tunnelman ansiosta yhä kohollaan, jalat tukevasti irti lattiasta.
Moni purki portaikon tungoksessakin hyvää oloaan, riemullisia tunteitaan. Joku herkesi lausumaan, että nyt nähtiin esitys, jonka tavallinenkin ihminen voi tulla katsomaan.
Tavallinen ihminen?
Se pisti ajatukset rahisemaan. Eikö meitä ollut siinä jokunen sataluku kelpo kansalaisia, eri-ikäisiä, -näköisiä ja -kokoisia, jotkut miehiä, toiset naisia, monet kaupungista, loput maalta, yksilöitä itse kukin.
Tässä – ehdottoman puolueettoman itsearvioinnin perusteella – tavallinen, keski-ikäinen ihminen julistaa, ettei suostuisi ikinä siihen, että joku toinen päättäisi, mitä itsenäinen ihminen voi omassa maassaan mennä taidelaitokseen katsomaan, kuuntelemaan, näkemään, nauttimaan. Tämä tavallinen ihminen tahtoo nähdä teatteria ja muuta taidetta, jota ei ole tehty ”tavalliselle ihmiselle”, vaan ihmiseltä ihmiselle, ei vain rahan vuoksi ja sen jakajien mieliksi, vaan sisäisestä tarpeesta. Tämä tahtoo tulla herätetyksi!
Vai tarkoittiko satunnainen sanoja esityksen tasoa ja sisältöä? Että sen ymmärtäminen ja siitä nauttiminen ei vaatinut erityisiä tietoja, taitoja ja ominaisuuksia. Että se oli täyttä taidetta, avautui, kosketti ja yllätti.