Kun kaikki muuttui

Se viikko oli ollut kiireinen. Mieheni oli työmatkalla koko viikon ja huolehdin yksin lapsiperheemme arjesta töideni ohella. Lisäksi viikonloppuna oli tarkoitus järjestää suuret juhlat. Olimme vuokranneet Haikan tanssilavan juhliaksemme 10-vuotishääpäiväämme sekä 40-vuotissyntymäpäivääni 90 ystävän ja sukulaisen kanssa. Juomat oli kylmässä ja ruoat hankittuna tukusta, mutta paljon puuhaa oli vielä edessä ennenkuin juhlat olisivat valmiit.

Olin ajatellut ottaa perjantain vapaaksi juhlajärjestelyjä varten, mutta jouduinkin vielä työpäiväksi Helsinkiin. Rakastin työtäni, mutta sen työpäivän olisin voinut jättää väliin. Päivä oli henkisesti erittäin raskas, venyi 12 tuntiseksi ja söi hyvää fiilistäni rotan lailla. Kun ajoin kotiin Tampereelle olin uupunut ja harmissani.

Ilahduinkin, kun anoppini ja tenavat olivat ovella vastassa saapuessani illan suussa kotiin. Miehenikin oli palannut edellisenä yönä viimeisellä lennolla kotiin ja tarkoitus oli alkaa tekemään viimeisiä juhlajärjestelyjä. Mutta ehdin tuskin tervehtiä perhettä ja nakata korkokenkäni ja salkkuni nurkkaan, kun minua alkoi yllättäen huimata ja tunsin voimakasta pahoinvointia. Mieheni kantoi juhlatarvikkeita eteisestä autoon ja kiirehdin hänen luokseen. “Mun sydän hakkaa” ehdin sanoa ja sitten kaikki pimeni.

Heräsin kahden päivän kuluttua teho-osastolta.

Onko tämä vitsi?

Avaaan silmäni ja tunnen olevani jossain vieraassa paikassa. Ylläni on vaalenapunaiset sairaalavaatteet ja ympärillä piipittäviä laitteita. Kun liikahdan, tunnen lukemattomia piuhoja kiinni kehossani. Yäk, virtsakatetri. Pääni tuntuu utuiselta ja koko keho jotenkin raskaalta. Mieheni on vieressäni ja sängyn toisella puolella seisoo tuttu lääkäriystävä vuosien takaa. Outoa. Ei olla nähty vuosiin.

“Missä olen?” “Mitä on tapahtunut?”

“Olet TAYSin teho-osastolla, nyt on sunnuntai ja sinut on elvytetty kammiovärinästä” lääkäriystävä sanoo.

“Ei ole mahdollista. Tämä on pahaa unta, nukun vähän” tuhahdan ja ajattelen, että onpa todella typerä ja epätodellinen uni.

Minua oli herätelty ensimmäisen kerran jo perjantaiyönä, mutta siitä en itse muista mitään. Olen vain toistanut “Onko tämä joku vitsi” ja nukahtanut uudelleen. Kun joka kerta herättyäni kävin läpi saman keskustelun, oli se jossain vaiheessa pakko uskoa. Olin sairaalassa elvytettynä kammiovärinästä. Olen koulutukseltani terveydenhoitaja ja tehnyt töitä sydän- ja verisuonilääkkeiden kanssa yhdeksän vuotta. Tiesin, että todennäköisyys nuoren naisen sydäntapahtumaan on häviävä pieni. Lisäksi olen tupakoimaton, suorastaan laiha, urheillut ikäni ja täysin terve. Mahdoton oli tapahtunut.

Sankarimies

Nyt halusin tietoa.

“Miehesi aloitti elvytyksen, kun menit tajuttomaksi. Ensimmäinen ensihoitoyksikkö saapui paikalle noin seitsemän minuutin kuluttua. Paikalla oli kaksi ensihoitoyksikköä ja lääkärihelikopteri. Sinut iskettiin defibrilaattorilla kahdesti, jonka jälkeen rytmisi palautui. Ejektiofraktiosi on 30, lääkäri sanoo. Hän näyttää huolestuneelta.

Yritän ajatella kuulemaani. Kunpa pääni ei vaan olisi näin utuinen, niin paljon asiaa: Mieheni pelasti henkeni. Sankariteko! Kummallista, en tiennyt, että hän edes osaa elvyttää. Ja kaikki tuo muu, ejektiofraktio, mikä se olikaan. Voi ei, sydämen vajaatoiminta. Ei hyvä, siihenhän voi kuolla! Tämä on paha juttu, sydämeni on pahasti rikki.

Ja elvytys, mahdoinko olla pitkään hapenpuutteessa? Apua, paniikki! Todennäköisesti en huomaa itse, jos aivoni on kärsineet hapenpuutteesta ja järkeni ei toimi enää! Yritän tarkkailla puhuvatko nuo minulle kuin lapselle tai tosi hi-taaas-ti? Jos yritän käyttää oikein paljon lääketieteellisiä termejä puhuessani, ehkä ne uskovat ja ehkä silloin edes itse uskon, että järkeni on ennallaan. Kunpa vain pääni ei olisi näin utuinen…

Vaikeaa ajatella.

Suljen silmäni, jospa nukun vielä vähän, ehkä tämä kaikki olisi sittenkin unta.

“Sinut siirretään nyt sydänvalvontaan”. Joo, ihan sama.

Ensimmäinen lääkärikierto

Maanantaiaamuna tulee osastonlääkäri kierrolle. Olen valvonut ja odottanut häntä aamu neljästä saakka. Minua pelottaa. Kohta se tulee. Kohta se tulee. Enään muutama tunti. Tunnen osastonlääkärin yli kymmenen vuoden takaa ja luotan häneen täysin. Hän varmasti osaa auttaa minua.

“Älä anna mun kuolla! Mulla on niin pienet lapset vielä”, tarraan lääkärin käsivarteen, kun hän viimein saapuu luokseni. Silmäni ovat varmasti suuret kuin lautaset ja täynnä epätoivoa.

“Me tehdään kaikki mitä voidaan, että saadaan sinut kuntoon. Epäilemme, että sinulla on sydänsarkoidoosi tai jättisolumyokardiitti.” hän vastaa. Rauhoitun. Tämä lääkäri pitää minusta huolen. Se ei anna minun kuolla tänne. Ei mitää hajua, mitä nuo taudit on.

Parin päivän päästä pääsen vuodeosastolle. Pääsen pesulle. Elämäni ihanin suihku. Seison suihkun alla pitkään ja annan veden valua vartalollani. Oloni on euforinen ja tunnen olevani väkevästi elossa. Tunnen itseni maailman onnekkaimmaksi naiseksi; olen selvinnyt elvytyksestä ja kammiovärinästä. Tiedän että kotielvytyksen onnistumismahdollisuus on mitätön. Miten ihmeessä mieheni teki sen?! Minulla on kylkiluu poikki painelusta, mutta kipu vain muistuttaa, että olen elossa. Hymyilen yksin suihkussa ja olen tavattoman kiitollinen ja onnellinen. Olen elossa!

Molempi pahempi

Illalla jaksan kävellä hieman ja haen lääkärin huoneesta Kardiologian oppikirjan. Sydänsarkoidoosi tai jättisolumyokardiitti, ne sanoivat.

“Sarkoidoosi. Sydänsarkoidoosin ennuste on huono. Tauti on luonteeltaan etenevä ja johtaa usein kuolemaan vajaassa kahdessa vuodessa oireiden alkamisesta.”

Se on kuin isku vatsaan. Hetkessä euforiani selviämisestä on kadonnut. Kuolemantuomio. Mutta vielä on mahdollisuus; jättisolumyokardiitti! Ehkä tämä onkin sitä. Etsin nopeasti kirjasta oikean sivun:

“Jättisolumyokardiitti. Idiopaattisten myokardiittien ryhmään voidaan lukea myös harvinainen jättisolumyokardiitti, joka useimmiten johtaa nopeasti muutamassa kuukaudessa kuolemaan, jollei sydämensiirtoa tehdä.”

Olen täydellisen lamaantunut. Mitä hyötyä oli selvitä kammiovärinästä, jos kuolen kuitenkin? Vähän kuin pääsisi avannosta ylös tiputtuaan jäihin, mutta jäätyy sen reunalla hengiltä. On ilta, eikä osastolla ole lääkäriä paikalla, jolta kysyä kirjan karusta ennusteesta. Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Haluan vain itkeä

Huonekaverini on eläkeläisrouva, toivoton höpöttäjä joka ottaa kaiken irti pallolaajennuksestaan.

Rouva soittelee puolelle sukua ja ystäviä kertoen, kuinka avuton ja lähellä kuolemaa onkaan. Hän on energinen ja kertoo minulle mielipiteensä sairaudestani: “ylös vaan sängystä, ei sinulla voi olla mitään vakavaa, kun olet noin nuorikin!” Kun kerron, että vakavia sairauksia voi tulla nuorillekin, hän arvelee minun olevan Jumalankieltäjä. Ilmeisesti kohtaloni olisi silloin oikeutettu.

En jaksa edes suuttua.

Haluan vain itkeä. Surra tätä kaikkea, surra pieniä lapsiani, jotka jäävät ilman äitiä. Miten ne selviävät, miten mieheni selviää?

Pienimmäinen ei ole vielä kahtakaan vuotta, eikä ole nukkunut kuin muutaman yön ilman äitiä, omassa sängyssä. Eihän se pieni voi ymmärtää, mihin äiti katosi. Nyt jos kuolen, niin lapseni ei edes muista äitiään isompana. Isompi tyttöni on kahdeksan ja tarvitsisi hänkin vielä kovasti äitiä.

Osastolla ei ole mitään paikkaa, jossa olla yksin. Itken lohduttomana tv-salissa ja sairaalahenkilökunta välttelee katsomasta minua kävellessään kiireisin askelin ohi.

Diagnoosi

Olen sairaalassa kaikkiaan viisi viikkoa. Ne ovat tärkeitä viikkoja. Ei vain siksi, että saan koepalan oton jälkeen sarkoidoosidiagnoosin, vaan siksi, että saan kasattua ajatukseni tästä kaikesta. Saan rintaani defibrilloivan tahdistimen ja saan viimein poistua osastoltakin.

Mielialani vaihtelevat eloonjäännin riemusta pelkoon tulevaisuudesta, vaikkakin saan kuulla, että sarkoioosin ennuste on paljon parempi, kuin mitä vuoden 2000 kardiologian oppikirja väittää. 14 vuodessa taudista on opittu ja lääkärini kertoo eloonjäämisennusteeni olevan viisi vuotta/50 %. Se on enemmän kuin kirja lupaa, mutta silti aivan liian vähän. Olen itse menettänyt vanhempani nuorena, isäni vain 16-vuotiaana, ja suren lasteni kohtaloa enemmän kuin omaani.

Uusi elämä

Lopulta lopetan kapinoinnin ja luovutan itseni elämän vietäväksi. Go with the flow. Mikä minä lopulta olen päättämään ajastani täällä? Tähän asti olen kuvitellut olevani “vahvaa puuta” ja pitkäikäinen, kuten äitini suvun naiset ovat. Hyväksyn nyt ajatuksen elämän rajallisuudesta. Tämä ei tarkoita, että luovuttaisin tai antautuisin: ei, teen kaikkeni pysyäkseni elämässä kiinni, niin kauan kuin voin. Mutta tunnen, että kun hyväksyn oman kuolevaisuuteni, en katkerana kapinoi kohtaloani vastaan ja se vapauttaa voimavarojani ja energiaani elämälle, tähän hetkeen.

Siitä alkoi uusi elämäni, jossa kaikki on niin kuin ennen, mutta mikään ei ole kuin ennen. Aikaa on kulunut jo puolitoista vuotta ja voin varsin hyvin. Aivonikin selvisivät elvytyksestä vaurioitta, enkä voi laittaa edes luonteeni häijyyksiä elvytyksen hapenpuutteen piikkiin. Sarkoidoosin ennuste on myös huimasti parantunut ja olen varsin toiveikas tulevaisuuteni suhteen. Pidän mielessäni, että sydämensiirto voi jonain päivänä antaa minulle vielä uuden mahdollisuuden, jos olen onnekas. Ja olenhan minä onnekas; selvisin jo lähes mahdottomasta kerran! Mieheni sanoin, “Asioilla on tapana järjestyä”.

Heartbeats-blogini kertoo uudesta elämästäni: kun tuttuja asioita katsoo nyt uusin silmin. Tervetuloa mukaan!

Eija Kaski 18.3.2016