Merkkipäiväjuhlissa mukana viina ja sydänsairaudet
Voiko näytelmä olla yhtaikaa riipaiseva ja huvittava, armotonta analyysia itsenäisen Suomen kehityksestä ja lempeä, lämpöä tihkuvaa rakkauden olemuksen pohdintaa?
Lahden kaupunginteatterin Merkkipäivän kantaesityksen jälkeen tekee mieli vastata täydestä sydämestä: kyllä voi! Katsomiskokemusta ryydittävät sekä kyyneleet että naurun purskahdukset.
Merkkipäivä alkaa valloittavan hätkähdyttävästi. Poika Topi (Aleksi Lavaste) soittaa hautajaisten jälkeen, ikävän kivistäessä, vastikään hautaan lasketun äitinsä (Petriikka Pohjanheimo) puhelimeen. Äiti vastaa – sieltä, missä kaikki oli aiemminkin hyvin. Puhelin siirtyy myös vuosia sitten menehtyneelle isälle (Taisto Reimaluoto).
Tapahtumat jatkuvat merkkipäivinä otettujen valokuvien kautta. Erään perheen tarina hahmottuu siitä, mistä rakkaus alkaa, ja päättyy sovintoon eletyn elämän kanssa. Aikajänne venyy jälleenrakennusvaiheesta kaupungistumisen kautta hyvinvoinnin ja sen lahoamisen kauteen. Mukana kulkevat usko, alkoholi, tulevaisuuden toivo, romahtaneet mahdollisuudet, pettymysten ja juomisen aiheuttamat sydänsairaudet, taloudellisen aseman kehittyminen, yhteisöllisyys, eristyksiin joutuminen… Vaikka teemojen kirjo on lavea, niiden omapainoisen ja harkitun käsittelyn ansiosta kokonaisuus säilyy ehjänä ja itse näytelmä helposti seurattavana.
Tunteiden tasolla liikutaan syvänteissä. Sekä tunteet että ajatuskulut purskahtavat esille näyttelijöiden voimallisen mutta liioittelemattoman kehollisen ilmaisun kautta ja tarttuvat katsojaan. Elämyksestä tulee väkevä monella tasolla.
Taija Helmisen käsikirjoituksessa yhdistyvät sisällölliset ja sanataiteelliset ansiot mainioihin sukupolvitarinoihin. Vesa Tapio Valon dramaturgia hengittää luontevassa rytmissä; alleviivaavat nostot tai käänteet puuttuvat, ehkä näennäisesti. Silti näyttelijät kohottavat ratkaisevat monologit tulkinnoillaan sellaisiin ulottuvuuksiin, että katsojan sisin vavahtelee.
Vaikka perusnäyttämökuva on staattinen, tapahtumiin ketjutetut – usein leikkisät – vaihtuvat elementit vilkastuttavat skenografiaa. Aidon elämän tuntu vahvistuu, vaikka henkilöt korvattaisiin ihmisten kuvilla.
Ohjaaja Kaisa-Liisa Logrénia haluan kiittää kokonaisuudesta, joka on ansiokkaalla tavalla yleisöystävällinen, mukaansatempaava ja taiteellisesti erittäin, erittäin korkeatasoinen. Satavuotias Suomi kansalaisineen on tämän produktion ansainnut!
Taija Helminen: Merkkipäivä. Teksti perustuu Taisto Reimaluodon haastatteluihin. Dramaturgia Vesa Tapio Valo. Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén, koreografia Anna Maria Häkkinen, valosuunnittelu Jouni Nykopp, lavastus ja pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho, äänisuunnittelu ja musiikki Tatu Virtamo. Rooleissa Aleksi Lavaste, Taisto Reimaluoto ja Petriikka Pohjanheimo. Tuotanto Lahden kaupunginteatteri ja Teatteri 2.0. Kantaesitys Lahden kaupungiteatteri 1.11.2017.