Metsässä Pirjon sydän rauhoittuu

Jo aamulla Pirjo Hokkanen on käynyt ruokintapaikalla, kamera kaulassa totta kai, viemisinä tammenterhoja ja kuorittuja auringonkukansiemeniä.

Tuolla yksi vipeltääkin aidalla, toinen teputtaa puunrunkoa pitkin, ja pienin pupeltaa herkkuja hartaana, kuin omassa suljetussa maailmassaan.

Ruokapaikalla käy säännöllisesti neljä, viisi oravaa. Kaikkia Pirjo kutsuu tasapuolisesti muruikseen.

Oravakuvaukseen hän innostui kolmisen vuotta sitten, seurattuaan poikasten piipahtelua kotipihallaan Kouvolassa. Siitä alkoi hilpeiden kurrekuvien sarja, jonka helmiä on nähty niin tv- kuin lehtikuvissakin.

Ikänsä valokuvannut Pirjo oli jo ennen oravia tuottelias luontokuvaaja, erikoisalanaan ötökät ja etenkin vesimaisemat. Lienee luontevaa järvien keskellä kasvaneelle, Kymijoen lähituntumassa asuvalle.

Vesimaisemallaan hän voitti Kouvola-aiheisen valokuvakilpailunkin, jonka palkintorahoilla hankki silloiseen kameraansa makrolinssin. Tätä nykyä hän kuvaa Canon 200D:lla.
– Minulta kysytään, mistä löydänkin kaikki ne pyjamaluteet. Vastaan, etten ainakaan kävelytieltä, vaan menen makroputkineni pusikkoon.

Oravakuviinsa Pirjo usein liittää hauskoja tekstejä, joissa eläin kommentoi ja joskus myös opettaa ihmistä.
– Kuvia on tuhansia ja tuhansia. Sata otan heti, kun astun ovesta ulos. En lähde enää minnekään ilman kameraa.

Jokin aika sitten ruokintapaikka siirtyi pihasta tien toiselle puolelle, kun talossa alettiin valittaa oravista. Loppuvuodesta Pirjo ja Jorma muuttivatkin uuteen kotiin, josta onneksi on lyhyt matka ruokintapaikalle.

Kaikki kurret ovat muruja, ainakin jos kysytään Pirjo Hokkaselta.

Kuolenko minä?

Pirjo kertoo olleensa joskus niin koukussa käsitöihin, ettei häntä tahtonut saada ulos.
– Nyt en malttaisi tulla sisälle! Päiväni menevät luonnossa puuhaillessa, ja aina tuntuu olevan jo ilta. Harmaa sadepäivä on siunaus; on pakko pysytellä sisätiloissa.

Kuvausharrastuksen Pirjo jakaa puolisonsa Jorma Kyöperin kanssa, kuten monen muunkin asian. Kihloissa on oltu kohta 50 vuotta.
– Mitä sitä kiirehtimään, Pirjo naureksii. – Eikä ole kosittukaan.

Pirjo ja Jorma kohtasivat Kotkan keskussairaalan käytävällä, kun Pirjon elämä oli saamassa yllättäen uuden suunnan. Pari vuotta aiemmin alkaneelle sairauskierteelle ei löytynyt diagnoosia, mutta alkoi olla selvää, että opiskelu- tai työelämä ei tytöltä onnistuisi. Lasten hankkimista ei voinut ajatellakaan.

16-vuotiaana Pirjolta oli jo mennä näkö, verenpaine seilasi huikeissa lukemissa, ja Meilahdessa hän kysyikin hoitohenkilökunnalta:
– Kuolenko minä?
– Emme tiedä, mutta teemme kaikkemme, että et, kuului vastaus.

Eläkepaperit hän sai 18-vuotiaana. Kotiapulaisen työ oli jäänyt puoleentoista vuoteen, opiskelut kansalaiskouluun ja Kymi-yhtiön ammattikouluun.
Pirjo arvelee, että jos terveys olisi sallinut, hän olisi opiskellut vaikka hoitoalaa tai erikoistunut kädentaitoihin.

Nuorena hän ompeli kaikki vaatteensa, ja on koko ajan tehnyt kaikkea mahdollista käsillään, nahkatöistä pitseihin.

Ammeessa. Kuva Pirjo Hokkanen.

Huoli vanhemmista painoi

Pirjo ei jäänyt säälimään itseään, vaikka toteaakin olevansa ainainen huolehtija ja etukäteen surija. Puuhaa piisasi niin kodista, vanhemmista kuin suvun lapsistakin huolehtiessa.

Savon Virtasalmella vuonna 1950 syntynyt Pirjo – kolmen veljen ainoa sisko – muutti isän työn takia Kuusankoskelle vuonna 1963.
– Rankin elämänvaiheeni oli silloin, kun huolehdin vanhemmistani. Tein isälle ruuat, kun hän asui loppuun asti yksin kotonaan.

Äiti kuoli vuonna 1996, lähes 80-vuotiaana, isä 88-vuotiaana seitsemän vuotta myöhemmin.

Myös suvun lapset ovat Pirjolle rakkaita. Heitäkin hän on hoitanut.

Erityisen tärkeää on puolison vointi. Jorma on pitkälti vastannut perheen elannosta, sillä Pirjon pieni eläke ei paljoon riitä.
– Kotona on siivottu, ja ruoka on ollut aina odottamassa miestä. Olemme pitäneet huolta toisistamme, ja olleet eri mieltä lähes kaikesta, Pirjo virnistää.
– Kunpa saisimme vielä pitkään olla yhdessä!

Kolmisen vuotta sitten Jorma jäi eläkkeelle, vaikka miehellä olisi ollut intoa jatkaa taksikuskina. Vuonna 2010 leikattu polvi aiheuttaa vaivaa, mutta nyt kokeneella autoilijalla ainakin on aikaa kuljetella vaimoa. Pirjo ei ajokorttia ole hankkinut.

Rakennustarkastaja. Kuva Pirjo Hokkanen.

Luonto on lääke

Nuoruusvuosien vaivoille ei löytynyt diagnoosia, mutta kardiologin kiinnostuttua erikoisesta sairausryppäästä, on Pirjon sydäntä seurattu tarkkaan.

Rytmihäiriöiden ilmaannuttua päädyttiin muutama vuosi sitten rytmin kääntämiseen. Viitisen vuotta sitten Pirjo sai sydämentahdistimen, jonka kanssa hän pärjäilee varsin hyvin.
– Hellekesä tosin oli rankka, hän myöntää.

Viime aikoina on taas pitänyt luopua monista asioista. Kaupoissa ei enää jaksa käydä, Jorman kanssa tehdyt risteilyt on jouduttu jättämään, eivätkä pidemmät kävelyretketkään enää onnistu.
– Mutta mitään minulta ei ole kielletty, Pirjo huomauttaa.

Lääkkeet ja kontrollikäynnit Kotkan keskussairaalassa neljän kuukauden välein tuovat turvallisuuden tunteen, luottamuksen siihen, että kaikki mahdollinen on tehty.
– Stressiä pitäisi välttää. Rytmihäiriöt vaivaavat etenkin aamuisin, mutta heti kun menen ulos, sydän rauhoittuu.

Luontokin toimii lääkkeenä. Pirjoa se paitsi rauhoittaa ja lohduttaa, myös antaa toivoa ja iloa. Niitä hän kuvillaan jakaa myös monille muille.

Ensimmäisen kameransa Pirjo hankki 16-vuotiaana. Sen jälkeen on tullut lukuisia uusia. Kaikki ovat tallessa.
– Minua nolottaa tulla kutsutuksi valokuvaajaksi, kun kuitenkin olen harrastaja. Harvoin edes laitan nimeäni töihin.

Tangokuninkaallisia hän on kuvannut vuosikausia. Marko Maunukselaa, Saija Tuupasta, Heidi Pakarista… Monista on tullut ystäviä, jotka piipahtelevat keikkareissuillaan Kouvolassa.

Monta vuotta Pirjo myös kävi palvelutaloissa näyttämässä luontokuviaan vanhuksille. Siitä hän on luopunut, vaikka kysyntää olisi.
– Koko ajan tahtoisin tehdä enemmän, mutta päivät vain menevät, näinkin.

Tammenterhoja oraville.