Sokea Ari Suutarla ei suostu sankariksi

– Sokeus on kiehtova aihe, ymmärrän. Olen saanut siitä keskustella riittämiin. Ja totta, olen umpisokea, mutta on minussa muutakin. Älä tee minusta sankaria! Ari Suutarla anoo.

Tapaamme Suutarlan kotonaan Helsingin Malminkartanossa, minne hän muutti vaimonsa Kirsti Salinin kanssa kolmisen vuotta sitten Töölöstä. Mukana seurasi opaskoira Peppi. Hän, kuten isäntänsä sanoo, on seitsemänvuotias labradorinnoutaja.

– Kotonakin liikkuminen on välillä vaikeaa, mutta sokeus on minussa päällimmäisenä vain hämäyksen vuoksi. Todellinen ongelma on nyt kuulon aleneminen, mikä tulee äidin suvusta. Kuulen vain vasemmalla korvalla. Isoisä oli käytännössä kuuro. Hän opetti, että menee hyvin, kun itse puhuu.

Vuonna 1942 syntynyt Ari Suutarla sokeutui 10-vuotiaana Hämeenkyrössä, saatuaan silmilleen myrkkyä.

– 10-vuotias on kuin päiväperhonen, syttyy iloon ja menee lukkoon yhtä nopeasti. Itse en kokenut vammautumista katastrofina, mutta vanhempien maailman se sekoitti täysin.

Hirveässä hädässään nämä yrittivät löytää kaikki mahdolliset parannuskeinot henkimaailmasta lähtien.

Saa olla sopeutumatta

– Toki itsekin tahdoin parantua. En silloin ymmärtänyt asiaa kuten nyt, että sairaus voi olla osa elämää. Se ei ole kauppatavaraa, eikä johdu synnistä.

Pappina hän on kieltäytynyt ja kieltänyt lupailemasta parantumista Jeesuksen nimeen.

– Voi vain rukoilla ja toivoa, että kypsyisi hiljalleen vammaan tai sairauteen. Minä en ole niin tehnyt. Olen saanut koulutusta ja tehnyt kaikenlaista, enkä silti ole sopeutunut sokeuteeni. Nytkin raivostuttaa! Olen lähdössä Ylläkselle, enkä löydä mieleisiäni kenkiä.

– Haron jaloilla, käsi etsii, mutta kun ei osu, niin ei osu! mies huoahtaa.

Hän on antanut itselleen luvan joskus olla ärtynyt ja masentunut.

– On ollut hoivaavaa sanoa ääneen, että kyllä minäkin hermostun.

Yli 60 vuoden sokeuskokemus on opettanut selviytymiskeinoja. Senkin, ettei ole viisasta pystyttää leiriä vammaisuutensa ympärille.

– Taiteilen koko ajan sen kanssa, etten kuormittaisi läheisiäni liikaa. Vaimo ei ole autokuski eikä piika. Kotona yritän tuoda osani vaakakuppiin: tiskata, siivota, mutta autolla ajo ei ole vaihtoehto, niin kivaa kuin olisikin joskus huristella.

Kenkiä kaikissa väreissä

Ari Suutarla halusi ehdottomasti oppikouluun, ei suostunut sokeainkouluun, vaikka poikaa kiehtoikin mahdollisuus päästä pois kotoa, seikkailemaan yksin suureen maailmaan. Sokeainkoulu oli kansakoulu, eikä riittänyt hänelle.

Kun rippijuhlissa kummitäti totesi, että seuraavaksi juhlitaan sitten Arin häitä, puhkesi äiti itkuun. Kuka sokean poikaraukan huolisi!

– Ikään kuin parisuhteessa ei olisi kaksi osapuolta huolimassa! mieheksi varttunut poika puuskahtaa.

Ensimmäinen vaimo löytyi opiskellessa Helsingin teologisessa tiedekunnassa, ja syntyi kolme lasta. Toisessa avioliitossa tuli kaksi. Lastenlapsia on 11, seuraavakin sukupolvea kolme.

Elämään kuuluvat kaikki värit, vaikka niitä ei näkisi.

Italiassa amerikkalaisturisti ihastui papillisiin kenkiin niin, että loihe lausumaan:

“The most beautiful sight in Rome is your golden shoes!” (Rooman kaunein nähtävyys ovat teidän kultakenkänne!)

Ne ovat nytkin jalassa, ja yllä kultaliivi. Samanlaisia nakkilalaisen Rintamaan kenkiä Suutarlalla on useampi pari, kaikissa väreissä.

Kultakengät jalassa radanvarresta on helppo lähteä, vaikka Mika Waltari-seuran matkanjohtajaksi Dalmatiaan.

Matka jatkuu lähes yhtä tiuhaan tahtiin kuin työvuosina. Eläkkeellä rovasti on kirkkohallituksen virasta kuudetta vuotta.

Koko laaja vammaiskenttä

Erityisen vilkkaita työmatkavuosia olivat 1985–87, jolloin Suutarla kiersi Namibiassa käynnistämässä vammaisten kouluja ja kuntoutusta. Kansainväliset tehtävät olivat pinnalla yli 20 vuotta.

Kirkon palveluksessa kenttänä olivat sokeat sekä koko laaja vammaistyö – vammaisten ihmisten sielunhoito ja ihmisoikeudet.

Voimavarana on myös työnohjaajan ja toimittajan pätevyys. Pitkään Suutarla toimitti Kirkkoposti-lehteä ja pari vuotta Näkövammaisten keskusliiton Näkövammaisten Airutta.

Vuonna 1998 hän oli perustamassa Kalle Könkkölän kanssa Abilis–säätiötä, joka tukee kehitysmaiden vammaisten ihmisten toimintaa pääasiassa Suomen ulkoministeriön varoin. Rahoitettu on jo yli 3 000 hanketta. Myös yksityinen tuki on tarpeen.

– Meille kelpaavat niin kommunistien kuin kapitalistienkin rahat, Suutarla naurahtaa.

Hän toteaa olevansa erityisen onnellinen kehitysyhteistyön työsarasta, jossa on saanut olla mukana. Viime aikojen kehitysyhteistyöhön kohdistuneet leikkaukset koskettavatkin kovin.

Kiehtova kirjan tuoksu

Yhä jatkuu kirjojen keräily, mikä on ollut Suutarlan harrastuksena 60-luvulta lähtien. Aina yhtä kiehtovaa on uuden kirjan tuoksu, johon poika hullaantui jo asuessaan pankin yläkerrassa. Alakerrassa oli kirjakauppa.

Mika Waltarilta bibliofiilillä on kokoelmissaan 106 nimikettä, ja ehkä jopa ainoana suomalaisena Waltarin koko tuotanto ensipainoksina.

Waltari oli, paitsi käsittämättömän monipuolinen kirjailija, myös hyvin kansainvälinen ihminen ja ennakkoluuloton matkailija.

Yksin, joskin opaskoiran kanssa, matkustaminen on Suutarlallekin tuttua, eikä ole tuntunut erityisen vaaralliselta, edes 80-luvulla sotaa käyneessä Namibiassa. Kulkemisesta on tullut elämäntapa.

– Ulkomailla minua on aina kohdeltu hyvin, ryöstettykin vain kolmesti. Yhden kerran itäblokin maassa, kun olin vaihtamassa pimeää rahaa. Kerran Namibiassa minulta vietiin henkilökunnan palkkarahat.

– Nurjinta kohtelua olen saanut Suomessa.

Muutama vuosi sitten perjantai-iltana kymmenen korvilla mies ja koira olivat Helsingin keskustassa tulossa jostakin tilaisuudesta – miehellä yllään Buharan kaupungista saatu uzbekkiasu – kun vastaan toikkaroi humalainen nuorisojoukko.

– Moista huutelua en ole kohdannut koskaan missään muualla! Siinä tuli esiin useita todella typeriä asenteita. Mietinkin, mitä kaikkea maahanmuuttajat joutuvat täällä kokemaan.