Vapaaherratar: Tuoksuvia muistoja

Enää ei osu niin runsaaseen ahomansikoiden esiintymään, että se ohjaisi tuoksullaan luokseen. Mutta sitkeällä etsimisellä saan kesän mittaan jokusen litran aromikkaita marjoja, parasta kesäherkkua.

Ulkona kuivuneen pyykin raikkaus on voittamaton. Pidän talvellakin pyykkiä jonkin aikaa ulkona, vaikka se ei pakkasessa kuivukaan. On mukava solahtaa raikkaiden lakanoiden väliin. Ja unta vartoessa muistin sopukoista nousee mieleen, miten ylelliseltä nuorena tuntui laittaa ylleen kesätuulen tuoksuinen, auringon valkaisema ja huolellisesti silitetty valkoinen paitapusero, se ainokainen. Siinä kelpasi mennä vaikka Letkulle tanssimaan.

Ulkomaiset omenat eivät vedä vertoja kotimaisten omenoiden tuoksu- ja makukirjolle. Suomalaista omenaa nuuhkiessa mieli palaa varhaisvuosiin, jolloin talviomenia käärittiin silkkipaperiin ja laitettiin viileälle vintille. Tuolloin oli tapana laittaa myös riitelevät lapset ullakolle jäähylle. Vanhemmat eivät tainneet aavistaa, miten mieluisa ”vankila” omppuparatiisi oli, vaikka omenoita ei tohtinutkaan maistella, haistella vain. Tai ehkä vanhemmat uskoivat omenaisen tuoksun tyynnyttävän villiintyneet jälkeläiset.

Ennen aikaan kesän merkkejä oli tuoreen kurkun saapuminen kauppoihin. Ensimmäisiä kurkkuja raaskittiin ostaa vain puolikas, mutta sen tuoksu riitti tuomaan suven sisälle. Suosittuihin ”hölskytyskurkkuihin” lisäaromia antoivat tilli, etikka ja sokeri. Nyt kurkkua saa ympäri vuoden, mutta maku ja tuoksu ovat laimentuneet sitten lapsuuden.

Syksyisin tuoksuivat perunannostotalkoiden päätteeksi varsista tehty nuotio ja siinä kypsyvät perunat. Tuoksu oli parempi kuin maku, sillä emme malttaneet pitää perunoita nuotiossa ihan kypsäksi asti, mutta se ei pilannut tunnelmaa pimenevässä illassa nuotion loisteessa.

Vielä 50-luvulla eri tuoteryhmille oli omat kauppansa ja kaupoissa niille ominainen tuoksu. Siirtomaatavarakaupan ja kemikalion monenmoiset aromit olivat kiehtovimpia. Niissä olisi viihtynyt pidempään kuin ostokset vaativat. Sitä vastoin maitokaupan haju oli vastenmielinen, koska en tykännyt maidosta enkä voista. Kauppa muistutti ikävästi sukulaisten maitohuonetta, jossa minut kesävierailulla pakotettiin maistamaan lypsylämmintä maitoa, yäk!

Ennen kahvinpavut jauhettiin kaupassa. Mitkä aromit siitä tulvahtikaan! Tärkeintä olivat kuitenkin pakettien kuvalliset tukipahvit, joita kerättiin ja vaihdettiin kavereiden kanssa. Me keräilijät toivoimme, että äitimme ostaisivat monia kahvimerkkejä – ja usein. Kallista ja vuoteen 1954 kortilla ollutta kahvia juotiin kuitenkin säästeliäästi, joten jouduimme odottamaan uusia kuvia harmittavan kauan. Kahvipaahtimot julkaisivat autojen ja moottoripyörien kuvia. Pauligin kuvasarjassa oli ääntämisohjeetkin: Pontiac, lue pontiäk, Peugeot, lue pösöö, Wolseley, lue voosli. Keräilyhuuma sai ryhtymään jopa rikollisiin puuhiin. Vuonna 1955 Pauligin varastoon murtauduttiin, mutta arvokas kahvi ei kelvannut, paketeista vietiin vain kahvintuoksuiset autokuvat.

Kynsilakkaa ei ehkä pidetä hyvänhajuisena, mutta lapsena sen tuoksu tenhosi. Tenhovoimaa lisäsi, että lakalla koreilivat etupäässä varakkaat leidit, joiden ei tarvinnut turmella kynsiään ansio- ja kotitaloustöissä. Serkkuni Vuokon kanssa hankimme ensimmäiset kynsilakat lauttasaarelaisen kosmetiikkayrityksen kaatopaikalta. Hankintatapa ei yhtään himmentänyt lakan hohdokkuutta. Lakatuin kynsin saatoimme leikkiä uskottavammin hienoa rouvaa.

Matkalla tätini luokse nuuhkin Fazerin tehtaasta leijailevaa tuoksua – ja haaveilin työstä tehtaalla. Se ei toteutunut, mutta luokkaretkellä pääsin maistamaan mahan täydeltä suklaata ja muita makeisia. Rakennusta ohittaessani nenäni on tunnistavinaan suklaan tuoksun vieläkin, vaikka makeiskeidas on poistunut Tehtaankadun rakennuksesta jo vuosikymmeniä sitten.