Sohvaperunasta kuntoilijaksi ja takaisin – ajatuksia liikkeestä

Omakohtainen havaintoni aikuiselämän varrelta on, ettei kannata masentua ja heittää kävelysauvoja, uimapukua, joogamattoa tai suksia jorpakkoon, vaikka välillä menisi puoli vuotta tai enemmän liikkumatta muualle kuin bussipysäkille ja ruokakauppaan. Sohvalla pötköttely tulee aina tiensä päähän. Ja alhosta voi nousta. Ja noustaan.

Nyt minulla on liikkujana varsin hyvä vaihe meneillään, ollut itse asiassa jo useamman vuoden. Totta kai nautin liikkumisesta ja liikkeestä, sitä en kiistä. En silti lupaa kansanterveyden jumalille, enkä itsellenikään, että tällä linjalla mennään loppuun saakka, sinne vanhainkodin porteille asti ja pidemmälle.

En ole missään vaiheessa elämääni ollut urheilullinen enkä ole kovaa kuntoa pitänyt minään hyveenä tai tavoittelemisen arvoisena asiana. Nuorena aikuisena meni vuosikausia, kun liikunta ei vaan millään muotoa kiinnostanut ja olin silti aivan tyytyväinen elämääni. Tavoitteenani ei ole elää kuntoilijan elämä eikä toisaalta sohvaperunan, päämääränä on elää mielenkiintoinen elämä. Nykyään käyn säännöllisesti uimassa ja vesijuoksemassa sekä huollan kehoani pilateksella ja joogalla. Pyöräilen hyvillä keleillä. Huomisesta en tiedä. Välillä huomaan pohtivani, minkälaista olisi elämä filosofina nojatuolissa sisällä istuksimassa vailla muuta liikettä kuin omat päänsisäiset energia-aallot. Olenhan sisäihminen.

Normijuoni mediassa

Ennen ylipainoinen ja huonokuntoinen reppana, nyt kunnon kansalainen mittaamassa tekemistään, jokaista liikettä ja hölkkäämässä läpi tuulen ja tuiskun. Parannuksen tehnyt ultrajuoksee naama irvessä halki Amerikan mantereen tai ryhtyy jonkin muun lajin maaniseksi harrastajaksi. Samalla tämä uusreipas siirtyy raakaravintoon eikä herkuttele enää koskaan. Tämähän on se perussaaga, joka meille tarjoillaan. Tarinan päähenkilö on karmeaan elämäntapaansa herännyt kansalainen, joka sittemmin ahkeroi hyveellisenä kansanterveyden soturina. Kukaan ei kuitenkaan koskaan tee seurantajuttuja siitä, miten homma usein palautuu lähtöpisteeseensä. Liikkujan liike hyytyy ja vihersmoothie vaihtuu kampaviineriin. Hypetys sulaa tuiki tavalliseksi arjeksi. Voisiko vähemmän olla enemmän näissä muutoksissa ja tarinoissa? Onko prosessissa ajattelulle lainkaan tilaa ja aikaa?

Kansalaista on helppo syyllistää siitä, miten kalliiksi hän tulee yhteiskunnalle, niin kilot, liikkumattomuus, epämääräinen velttous kuin laiskuus imevät euroja. Miksi liikunnan ja liikkeen pitäisi tuottaa hyötyä yhteiskunnalle tai edes liikkujalle itselleen? Miksi sillä edes pitäisi pyrkiä johonkin? Liian usein tähän eetokseen liittyy kaikenlainen menestyspuhe. Menestyjä on alati liikkeessä ja uurastaa matkalla kohti seuraavaa palkintoa. Askeleita ansaitaan ja tuloksia mitataan, suoritukset paranevat kerta kerralta. Mielestäni liikkuminen itsessään, an sich, riittää, sen ympärille ei pitäisi lisäillä mitään hyvän elämän, pyrkimysten tai onnistumisen merkitysrakenteita.

Kuinka monta kilsaa juoksit tänään?

Mielenkiintoisempi kysymys on: Mitä ajattelit tänään? Tylsyysmittarini värähtää punaiselle liikuntaan liittyvän numero- ja suorituspuheen alkaessa. Mutta, jos pöytäseurueessa kohisee terävä yhteiskunnallinen puhe tai pulppuaa luova pohdinta kulttuurin tiimoilta, olen enemmän kuin valmis osallistumaan, väittelemään, jopa tuohtumaan, ja parhaassa tapauksessa oivaltamaan jotain uutta ja olennaista maailmasta. En tiedä, mitä oppia ammentaisin siitä, paljonko tunnin vesijumppa kuluttaa kaloreita tai mikä oli hiihtolenkin keskimääräinen sykelukema.

Sisäihmisenä ja kulttuurin suurkuluttajana viihdyn kaupungin pimeissä elokuvateattereissa, avarissa konserttisaleissa ja moninaisissa taidenäyttelyissä. Ja miten mukavaa onkaan kotona sohvalla viltin alla nerokkaan tv-sarjan äärellä! Kaikki tämä mieluummin kuin sauvakävelemässä. Silti, olen minä sauvakävellyt tomerana pitkin Pohjois-Helsingin hiekkateitä kädet viuhtoen. Ymmärrän kehoni hyötyvän liikkeestä. Kyllä minä terveysfaktani tunnen ja hyväksyn.

Välillä pitää pysähtyä, pohtia ja seestyä

Helsingin Sanomissa oli muutama vuosi sitten juttu presidentti Tarja Halosesta. Siinä kirjoitettiin hänen pitkäaikaisesta harrastuksestaan, piirtämisestä: ”Halonen suosittelee omaa harrastustaan kaikille. Mikä tahansa käsillä tekeminen saa ihmisen pysähtymään, hän perustelee. Silloin ajattelu voi alkaa. Välillä täytyisi ajatellakin. Välillä pitää pysähtyä, pohtia ja seestyä, jotta asiat voi ymmärtää oikeasti. Eikä se tarkoita aina vain käsi poskella filosofointia.”

Naulan kantaan, Tarja. Minua kyllä kiehtoo ajatus nykyajan filosofista paseeraamassa agoralla käsi poskella ja katse kaukaisuudessa. Kävelyn pienoinen liike ei tuota hikeä eivätkä filosofin lihakset kasva, mutta alati kehittyvät ajatelmien kudelmat kuljettavat liikuskelijaa. Mietin myös, mikä olisi tämän päivän ajattelijan kansalaisagora, onko se ehkä kirjasto vai joku muu sivistyksen areena, joka palvelisi hidasta ja vapaata ajattelua, ja yhdistäisi meidän kaikkien pohdiskelijoiden erilaiset ajatusrakennelmat toisiinsa?

Aika lähteä uimahalliin, katselemaan kanssapolskijoita ja nauttimaan elämästä. Kysyt ehkä, paljonko uin, mikä oli sykkeeni ja suoritukseni taso. Minä vastaan ajatuksissani, käsi poskella: ei muuten harmainta aavistusta.

Kirjoittaja on Koillis-Helsingissä asuva keski-ikäinen liikkujapötköttelijä, joka kaipaa aatosten kuntopiiriä, pohdintojen pururatoja ja nykyajan kansalaisagoraa, jossa ajatellaan enemmän ja syvemmin, mutta suoritetaan vähemmän.

Lue myös Erika Weckströmin juttu Porukalla pyöräilemään, josta löydät vinkkejä pyöräilyyn ja eri pyörämalleihin (sydan.fi)