Sydänliiton hyvinvoinnin ja sydänterveyden verkkopalvelu

Elämän nurja puoli ei lannistanut Annea

Kahdessa vuodessa Anne Vehkaperän elämä muuttui sairastumisen takia niin, ettei sitä olisi osannut kuvitellakaan. Peräänantamattomalla sisulla uusi alku etenee askel askeleelta.

Aulikki Alakangas
Julkaistu 7.10.2013
Annen uusi harrastus on nojapyöräily

Elokuisena iltana 2011 Vehkaperän perheessä vietettiin onnellista koti-iltaa. Omakotitalo oli saatu mieleiseksi ja pihasuunnitelma valmiiksi. Kahden ja puolen vuoden ikäinen Santtu-poika leikki ja kertaili isälle ja äidille päivän tapahtumia. Ilo ja turvallisuudentunne olivat melkein käsin kosketeltavissa.

Sinä iltana kohtalo puuttui kovalla kädellä nuoren perheen elämään. Anne alkoi tuntea oikeassa kädessään omituista puutumista ja hetkeä myöhemmin puhe alkoi puuroutua, oikea puoli halvaantui ja Anne menetti tajuntansa.
– Mieheni soitti ambulanssin, joka saapui paikalle nopeasti. Minut kuljetettiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan, jossa sydämeni pysähtyi ja minut jouduttiin elvyttämään. Kuvauksissa selvisi, että minulla oli laaja-alainen aivoverenvuoto, jonka syyksi paljastui synnynnäinen verisuoniepämuodostuma arteriovenoosi malformaatio (AVM).

Omaisille kerrottiin, että leikkaus on ainoa henkeä pelastava toimenpide ja että leikkauksen jälkeen ei ollut varmaa, tuleeko Anne enää heräämään. Omaiset lähetettiin kotiin odottelemaan tuloksia.

Taistelu elämästä

Kuuden aikaan seuraavana aamuna Annen aviomiehelle ilmoitettiin leikkauksen menneen hyvin. Anne oli hengityskoneessa ja toimenpiteen jälkeen Anne siirrettiin teho-osastolle. Melko pian hän sai keuhkokuumeen. Alku oli kriittinen, mutta pian tilanne rauhoittui.
– Ensimmäiset muistikuvani ovat siltä ajalta. Lääkärikierrolla miehelleni, vanhemmilleni ja siskoilleni kerrottiin, että liikuntakykyni koko oikealta puolelta on mennyt ja aika näyttää, mitä päässä on tapahtunut. Yritin puristaa mieheni kättä niin lujaa kuin jaksoin, että älkää masentuko, täällä minä olen.

Vuodon aiheuttanut AVM on hyvin harvinainen ja suurin osa vuodon saaneista menehtyy. Yleensä AVM puhkeaa 30-40-vuotiaana tai vanhemmalla iällä.

Anne siirrettiin teho-osastolta Haukiputaan terveyskeskuksen vuodeosastolle odottamaan pääsyä Oulun yliopistollisen sairaalan vaativan kuntoutuksen osastolle. Kuntoutus oli aloitettu jo teho-osastolla.

Terveystieteiden maisteri ja väitöskirjaansa aloitellut urheilullinen perheenäiti oli toisten autettavana tietämättä mitä tuleman pitää.
– Mieheni toi poikamme valokuvan heti alussa sairaalaan. Kun katsoin Santun kuvaa vaikeimpina hetkinä, halusin tehdä kaikkeni kuntoutuakseni. Santtu oli tärkein motivaattorini.

Voimakas halu kuntoutua

Ensimmäiset kuusi kuukautta sairaalassa oli raskasta aikaa sekä Annelle että läheisille. Huonolta näytti. Ensimmäisen vuoden aikana kaikki itsestäänselvyydet kuten liikkuminen, puhuminen, lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen piti opetella uudestaan.
– Samalla mietin, miten juuri minä, hyvän terveyden omaava terveellistä elämää viettävä nuori nainen, sairastuin. Jos minulla olisi ollut vaikka migreeni, päätäni olisi kuvattu ja ongelmapaikka varmaankin havaittu ajoissa.

Kuntoutuksen myötä paraneminen eteni nopeasti. Annen motivaatio oli korkealla vaikeista hetkistä huolimatta. Toinen vuosi opetti, että on asioita kuten juokseminen, jota ei pysty tekemään. On olemassa muitakin liikuntamuotoja. Koulutustausta auttoi kuitenkin ymmärtämään mistä oli selvinnyt.
– Läheisiltä saatu tuki oli korvaamaton. He eivät antaneet minun luovuttaa kun oli vaikeinta. Nopeaa kuntoutumistani pidettiin ihmeenä. Olen joutunut hyväksymään vammani. Minulle on jäänyt oikean puolen halvausoireet sekä lievä afasia eli puheentuoton häiriö, jonka takia puhun hieman ulkomaalaisella aksentilla.

Raskas päätös

Kaikille läheisille ja erityisesti puolisolle tällainen prosessi on raskas. Ulkopuolisenkin voi olla vaikeaa nähdä, kun vammoja jää.
– Onneksi minusta ei tullut hoidettava. Kuntouduin hyvin ja pystyn huolehtimaan itsestäni ja päättämään asioistani. Minulle jäi fyysisiä vammoja ja olen vammainen. Mieheni sanoi minulle rehellisesti, että hänen on vaikea hyväksyä vammautumistani. En minäkään vammojani hyväksy, mutta joudun elämään niiden kanssa, Anne mietiskelee.

Pariskuntaa oli aina yhdistänyt liikunnallisuus monissa eri muodoissa. Anne pystyy harrastamaan liikuntaa, mutta ei niin kuin aikaisemmin. Mielessä käy monta kertaa yhteiset, mukavat liikuntahetket. Viime keväänä Anne muutti uuteen rivitaloasuntoonsa.
– Mieheni oli rohkea päätöksessään. Jos olisimme jatkaneet avioliittoa, jossain vaiheessa olisi tullut katkeroituminen. Nuoria vielä olemme ja soin miehelleni vapauden. Olemme saanet sovussa järjesteltyä eroon ja lapseen liittyvät asiat. Entinen aviomieheni on hyvä isä ja siksi tulen rakastamaan häntä aina.

Enkelin hommissa

Kevät oli Annelle raskas. Ajatukset oli saatava pois kurjuudesta. Tällä hetkellä viikossa menee viisi kuntoutusta: Kaksi fysioterapiaa, puheterapia, toimintaterapia ja neuropsykologinen kuntoutus. Fysioterapia ja toimintaterapia ovat välttämättömiä läpi elämän toimintakyvyn kannalta. Muutakin henkireikää on.
– Olen käynyt vertaistukikoulutuksen ja toimin Pohjois-Pohjanmaan aivoyhdistyksen varapuheenjohtajana ja liikuntavastaavana. Käymme Oulun yliopistollisessa sairaalassa kertomassa toiminnastamme. Meillä on hyvä tiimi ja nautin järjestötoiminnasta.

Anne itse sai tukihenkilön vuoden kuluttua sairastumisestaan. Aikaisemminkin olisi ollut tarvetta. Kun voimavarat ovat lopussa, on löydettävä voimanlähde,
– Silloin kun taistellaan elämästä ja kuolemasta, taloudelliset asiat, Kelan tukiasiat ja toimeentulon turvaaminen eivät kiinnosta. Vasta myöhemmin ne tulevat ajankohtaisiksi. Tukihenkilö voi auttaa, ettei jokaisen tarvitsisi itse keksiä pyörää uudelleen. Minulla on aivan ihana tukihenkilö, josta on tullut minulle ystävä.

Anne kokee tukihenkilönä toimimisen hyvin antoisana. Yllättäviä tilanteitakin on tullut.
– Mennessäni tapaamaan tuettavaani ensimmäisen kerran hän sanoi kokeneensa kuin enkeli olisi tullut huoneeseen ja aistineensa rauhan, voiman ja tasapainon. Hämmennyin, minäkö enkelin hommissa. Mikäpä siinä, ajattelin. Jos minä sain jäädä henkiin ja parantua auttaakseni muita oman kokemukseni perusteella.

Tukihenkilönä olo on rikastuttanut Annen elämää. Muuten olisi voinut jäädä murehtimaan oman elämänsä surkeutta.

Lapsi suurin ilonlähde

Kun Anne sairastui, hänelle sanottiin: et tule ikinä palaamaan työhön. Niin harvinaista arteriovenoosi malformaatioon sairastuneen työkuntoon paraneminen on.
– Lääkärit ja hoitohenkilökunta sanoi, että paranemiseni on ihme. Kun kysyin lääkäriltäni, moniko on työhön palannut, hän sanoi, että Anne sinä olet se toinen. Tulevaisuuteen on jaksettava uskoa.

Sairastuessaan Annella oli väitöskirjan teko alkuvaiheessa. Tällä hetkellä hän on alkamassa jatkamaan siitä mihin jäi. Muutakin mukavaa on tulossa.
– Minulla on alkamassa vuoden vaihteessa työkokeilu entisessä työssäni. Syksy kuluu sitä valmistellessa. Suurin ilonlähde on kuitenkin Santtu-poikani.

Anne ei ole lannistunut, vaikka elämä on näyttänyt myös nurjan puolensa.
– Ehkä vielä joskus joku voi minuakin rakastaa.

Lue seuraavaksi