Hapenpuute sydämessä

Se, mitä yleisesti kutsutaan sydänlihaksen hapenpuutteeksi, on oikeastaan verenkierron vajausta, jolloin puutetta tulee valtimoveren kuljettamasta hapesta ja ravinteista. Sepelvaltimotaudissa vajaus on melkein aina alueellista, koska kaikki sepelvaltimohaarat harvoin ahtautuvat yhtä paljon. Suorimmin ja luotettavimmin hapenpuute todetaan keräämällä sydänlihaksesta tulevaa laskimoverta kohdasta, jossa se laskee oikeaan eteiseen, ja mittaamalla siitä maitohappopitoisuus (laktaatti), joka lisääntyy hapettomassa (anaerobisessa) aineenvaihdunnassa. Koska tämä on useimpiin tarkoituksiin liian hankalaa, yleensä käytetään epäsuoria mittareita. Epävakaassa sepelvaltimotaudissa hapenpuutetta on jo levossa, ja silloin oireiden aikana otettu EKG antaa tästä viitteitä. Jos hapenpuute on niin vaikea, että sydänlihas vaurioituu, verestä on mitattavissa vaurion merkkiaineita, tavallisimmin troponiineja. Vakaassa sepevaltimotaudissa hapenpuute ilmenee vasta rasituksessa, joten se on tuotava esiin rasituskokeella. Kliininen rasituskoe hyödyntää samoja EKG-muutoksia, joita edellä mainitussa tapauksessa ilmeni jo levossa. Sydänperfuusion gammakuvaus ja rasitusultraäänitutkimus antavat tietoa sydänlihaksen verenkierron alueellisista eroista. Gammakuvaus tutkii radioaktiivisen merkkiaineen jakautumista sydänlihakseen rasitustilanteessa. Ultraäänitutkimus taas perustuu vasemman kammion seinämäliikkeiden heikkenemiseen hapenpuutetilassa. – Pulssista tai verenpaineesta ei voi päätellä paljoakaan sydänlihaksen verenkierrosta tai sen puutteista.