Siirry sisältöön

Vapaaherratar: Yksinäinen parsa

Katselen pitkään pariisilaisessa d’Orsayn taidemuseossa Edouard Manet’n pientä maalausta, joka esittää parsaa (L’asperge, 1880). Mikä sai minut kiinnostumaan tästä yksinäisestä parsasta? Tarinat.

Ritva Viljanen
Julkaistu 25.1.2016

Polkuni parsamaalauksen luo alkoi elokuvasta Kultainen nainen, joka kertoo alkuaan itävaltalaisen Maria Altmannin (1916–2011) kymmenen vuoden oikeustaistelusta saada suvulleen takaisin natsien ryöstämä maalaus. Gustav Klimtin 1907 maalaama Kultainen nainen esittää tsekkiläisen tehtailijan Ferninand Bloch-Mauerin vaimoa Adelea. Maria Altmann oli tehtailijan veljentytär.

Sodan jälkeen teos oli esillä wieniläisessä Belvederen taidemuseossa, ja siitä tuli yleisön rakastama, itävaltalaisten oma ”Mona-Lisa”. Vuonna 2006 maalaus matkasi vihdoin Yhdysvaltoihin oikeille omistajilleen. Maria Altmann totesi, että 68 vuoden lainausaika oli riittävän pitkä.

Elokuvasta kertova lehtijuttu puolestaan johdatti minut lukemaan Edmund de Waalin kirjan Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kirja syntyi, kun brittiläinen keramiikkataiteilija de Waal alkoi tutkia isoenoltaan perimänsä netsukekokoelman historiaa. Kirjasta tuli myös hänen juutalaissukunsa tarina.

Harvinaislaatuinen netsukekokoelma käsittää 264 norsunluusta ja puusta taidokkaasti veistettyä japanilaista pienoisveistosta. Keltasilmäinen jänis on yksi niistä. Japanilaiset miehet alkoivat 1600-luvulla kiinnittää netsukella kimononsa vyöhön pussukan, joka palveli taskuna rahoille, piipulle ja muille pikku tavaroille.

Netsukeiden kertomus suvun omistuksessa alkoi Edmundin isoisoisän serkun Charles Ephrussin ostettua kokoelman1870-luvulla Pariisissa. Tuolloin japanilainen tyyli ja taide olivat suosiossa. Tarina jatkui muutaman vuoden päästä Wienissä, kun Charles antoi kokoelman serkulleen Victorille häälahjaksi. Wienissä netsuket olivat joutua 1938 natsien ryöstösaaliiksi, mutta perheen ei-juutalainen palvelija Anna kuljetti ne taloa tyhjentäneiden gestapon miesten nenän edestä vähän kerrassaan esiliinan taskussa huoneeseensa ja kätki patjaansa. Hän halusi säästää hävityksen keskeltä jotain talonsa ja omaisuutensa menettäneelle perheelle. Toisen maailmansodan päätyttyä Edmundin isoäiti Elisabeth meni entiseen kotitaloonsa, joka oli amerikkalaisten miehitysjoukkojen käytössä. Paikkoja esittelevä ystävällinen upseeri mainitsi, että talossa asuu vielä vanha nainen, joka varmaan tietää talon sodanaikaisista vaiheista enemmän. Nainen oli Anna. Hän luovutti pelastamansa netsuket liikuttuneelle Elisabethille.

Charles Ephrussi oli suuri taiteen ystävä ja keräilijä. Varallisuutensa ja taideharrastuksensa vuoksi hänestä tuli taiteilijoiden tärkeä tukija. Vuonna 1880 hän osti Manet’lta parsanippua kuvaavan maalauksen. Nipussa on parikymmentä parsanvartta, jotka on sidottu narulla yhteen. Taiteilija pyysi taulusta 800 frangia, mikä oli huomattava hinta. Teokseen ihastunut Charles maksoi 1 000 frangia.

Viikkoa myöhemmin Charlesille saapui pieni, pelkällä M-kirjaimella signeerattu maalaus yhdestä parsasta ja kirjelappu: ”Tämä lienee pudonnut joukosta”. Miten elegantti tapa osoittaa kiitollisuutensa reilusta maksusta!

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset