Sydänliiton hyvinvoinnin ja sydänterveyden verkkopalvelu

Voimmeko oppia menneestä?

Sisällissodan traumat elävät yhteiskunnassamme vielä sadan vuoden jälkeen. Pinnan alla on asioita, joista ei ole osattu, saanut tai uskallettu puhua. Vasta historiateos saattaa selvittää, miksi jotakin katua kutsutaan tuskien tieksi tai jonkun sukuhaaran kanssa ei olla yhteyksissä. Tietyissä olosuhteissa hyvä ei ole kenkään ihminen.

16.1.2018
·
Marja Kytömäki
·

Olohuoneessamme on vielä kirjahylly. Sairaspäivänä se tuli taas tarpeeseen, kun hain tietoja kansalaissodasta. Googlettamalla en olisi päässyt yhtä äkkiä yhtä syvälle. Olin nimittäin  selailemassa viime vuonna ilmestynyttä upeaa itsenäisyyden 100-vuotisjuhlateosta 1917 ja päädyin lopulta tutkimaan itsenäisyyshuuman muuttumista julmaksi sisällissodaksi Pohjois-Kymenlaaksossa Mirja Turusen Veripellot-kirjasta.

Turunen kiinnostui aiheesta väitöskirjaksi asti haastateltuaan Kouvolan Sanomiin useampaa vanhusta, joilla oli oudolta ja uskomattomilta tuntuneita lapsuusmuistoja kansalaissodan ajalta. Toimittaja epäili, että eräältä haastateltavalta oli mennyt punaiset ja valkoiset sekaisin. Ei ollut. Kouvolassa nimittäin veripelloiksi kutsuttuihin joukkohautoihin kärrättiin ensin teloitetut valkoiset, jotka vallan vaihduttua kaivettiin ylös ja samoihin hautoihin peitettiin vuorostaan teloitetut punaiset. Vuonna 1918 suomalaiset tappoivat toisiaan enemmän kuin suomalaisia kaatui Talvisodassa. Molemmat taistelut kestivät reilut kolme kuukautta.

“Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, kirjoitti nuori Eino Leino paljon siteeratussa Hymyilevässä Apollossa. Selailin myös Leino-elämäkertaa, kun halusin päästä perille, miten Leino myöhemmin suhtautui kansakuntaa jakavaan sotaan. Traumaattinen ja ristiriitainenhan sota Leinolle oli: hän käsitteli sitä teoksissaan monesta näkökulmasta, tunsi toisaalta sympatiaa valkoisia kohtaan punaisessa Helsingissä, mutta vaati lopulta täyttä armahdusta punavangeille.

Mirja Turunen löytää Suomen sisällissodasta samoja lainalaisuuksia kuin monista myöhemmistä terroriteoista ja verilöylyistä: “Sisällissodan julmuus ei ole se trauma, joka vieläkin tekee eniten kipeää Suomessa. Kipeää tekee huomata, että sivistynyt ihminen voi ulkoisen turvallisuuden järkkyessä käyttäytyä petomaisesti. Hyvät ihmiset eivät tässä suhteessa eroa pahoista. Tämä trauma halutaan painaa pois kansakunnan tietoisuudesta.”

Juttelin Turusen kirjasta aikanaan monen vanhemman ihmisen kanssa. Kirja vastasi monen kaipuuseen tietää enemmän kotiseudun vaietusta historiasta. Joku ymmärsi vasta kirjan luettuaan, miksi sedän perheen kanssa ei pidetty yhteyttä, ikinä asiasta ei ollut puhuttu.

 

Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma, Jukka Kukkonen, 1917. WSOY 2017.

 

Mirja Turunen, Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918. Atena 2005.

Lue seuraavaksi