Elokuvaohjaaja Dome Karukoski kysyy: Onko rasismista tullut salonkikelpoista?

Dome Karukosken elokuvat puhuttelevat ja puhuttavat suomalaisia. Lokakuussa ensi-iltaan tullutLeijonasydän keräsi muutamassa kuukaudessa yli kaksisataatuhatta katsojaa kipeästä aiheestaan huolimatta.
– Maahanmuuttopolitiikka on yhteiskunnallisen keskustelun ja yhteiskunnan asia, sanoo Karukoski. – Rasismi on jokaisen yksilön asia. Kun joku katsoo toista ihmistä alaspäin siksi, että hänen ihonsa on erivärinen, se on häpeän paikka.

Kahden filmin välissä

Karukoski on tullut kuvauksista ja menossa treeneihin. Hän tekee pitkää päivää (”se on sääntö tällä alalla, jolla kaikki rakastavat työtään”), yrittää hyvittää sen keholleen liikkumalla mahdollisimman paljon (”pelasin aiemmin amerikkalaista ja tavallista jalkapalloa ja salibandya, nyt intohimoni on laitesukellus”) ja katkaisemalla kiireen kunnon lomalla (”seuraavaksi lähden kolmeksi viikoksi sukeltamaan Karibialle”).

Ajatus kulkee nyt kahden elokuvan väliä: syksyllä ensi-iltaan ehtineen Leijonasydämen ja teon alla olevanMielensäpahoittajan. Molemmat ovat paitsi omansa laisia rakkaustarinoita myös suomalaisen yhteiskunnan arvojen mittareita.

Karukoskelta lienee turha kysyä, voiko taide tai taiteilija hänen mielestään vaikuttaa asenteisiin. Hänen elokuvansa vaikuttavat jo.

Hävetkööt vanhemmat!

Vaikka jokunen katsoja helsinkiläisessä elokuvateatterissa hälisee ja häiriköi Leijonasydämen näytännössä, Karukoski ei tiedosta hätkähdä. Hän muistuttaa, että katsomosta valkokankaan suuntaan kiljutut rasistiset mielipiteet kertovat vihasta – eikä politiikan työalaan kuuluvaa maahanmuuttokriittisyyttä ja siihen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua pidä niitata yhteen vihasta poikivan rasismin kanssa.

Sen sijaan hävetkööt ne vanhemmat, joiden mielestä erilaisuus – vaikka ihonväri – oikeuttaa kiusantekoon; jotka opettavat lapsiaan, että tuota saa kiusata, koska se on tumma, lihava, nörtti…
– Kiusatuissa löytyy selviytyjiä, mutta myös täysin romuttuneita ihmisiä, jotka ovat lopun ikänsä alttiita kiusaamiselle.

Ihmiset, jotka haistavat heidän haavoittuvuutensa, kiusaavat heitä – ja manipuloivat muita kehdosta hautaan, Karukoski sanoo. – Siksi toivoisin koululuokkien näkevän Leijonasydämen ja keskustelevan siitä.

Vihan hedelmistä hyvän levittämiseen

Leijonasydämen ydin on vihasta vapautumisessa. Päähenkilö Teppo (Peter Franzén) kantaa sisällään valtavan määrän vihaa. Konfliktit hän on ratkaissut katkeroitumalla. Se ei ole mikään ihme; Suomi on perheväkivaltatilastojen kärjessä Euroopassa, masennus kuuluu kansantauteihin ja ahdistuneisuus vaivaa yleisesti. Henkistä kurjuutta ei helpota alkoholin käyttö mielen tahrojenpoistoaineena. Kielteisyyshakuisuudelle Karukoskelta heruu hienoista ymmärrystä.
– Huomaan itse voivani fyysisesti paremmin auringossa, ja kavereiden kesken tulee vitsailtua miten hullua täällä on asua.

Mutta: – Samalla unohdetaan, miten hyvä tilanne meillä on. On tilaa jaettavaksi asti, puhdasta vettä, rehellinen kansa… Siitäkin huolimatta meitä miellyttää huonon ja kielteisen etsiminen. Se on psykologinen vaiva, joka tuottaa negaatiota.

Karukoski innostuu kuvailemaan työtilannetta. Kun hän ohjaajana korostaa hyviä asioita, ihmiset lähtevät töistä hyväntuulisina. Ja voi ihanuutta, kun kuvauksissa oli mukana vauva! Hän loi pelkällä olemuksellaan ilon ilmapiirin.
– Niuhottaminen saisi loppua tästä maasta! Karukoski puuskahtaa. – Toisten latistamisesta nauttiminen on järkyttävää.

Miksi ihminen saa siitä nautintoa?

”Minä niin mieleni pahoitin…”
Sen sijaan, että Karukoski siteeraisi Tuomas Kyrön kehittämää sananpartta, hän lausahtaa: – Olen huolissani.
Hän on huolissaan kuilusta, jota nyt ollaan levittämässä lyömällä kiilaa valtaväestön ja tänne muuttavien väliin sen sijaan, että tulokkaat otettaisiin sisään yhteiskuntaan, ja heidän koulutustaan, kielitaitoaan ja ammattitaitoaan arvostettaisiin ja hyödynnettäisiin.

Hän vetäisee esimerkiksi kansainvälisen Toronton: – Kun väriyhteiskuntaa ei luoda, yhteiskunta voi vahvistua.
Siten on käynyt Torontossa, joka on monikulttuurinen, monikielinen ja Kanadan johtavia kauppa- ja teollisuuskaupunkeja.
Mutta miten se Mielensäpahoittajaan liittyy? Vaikkapa niin, että ehta Mielensäpahoittaja saa nautintoa siitä hetkestä, jolloin menee vielä huonommin kuin aiemmin.

Ihmisiä muutoksen äärellä

Se, mikä kytkee Leijonasydämen ja Mielensäpahoittajan toisiinsa, on muutos. Ja rakkaus.
Leijonasydämen uusnatsi Teppo on nelikymppinen mies, joka on tympääntynyt tekemisiinsä, yrittää hakea töitä ja muuttaa elämänsä.
– Se on tarina rakkaudesta miehen ja naisen, isän ja pojan välillä, innostuu Karukoski, – se kertoo veljesten rakkaudesta.
Mielensäpahoittaja on dementoituvan vaimonsa omahoitaja, vaimon, jota ei voi enää hoitaa kotona.
– Rakkaustarina on hieno ja se vaihe, jolloin ihminen vanhenee, kiinnostava. Vaimo joutuu sairaalaan, mies jää yksin. Siinä hämmennetään ruskeaa kastiketta ja ollaan muutoksen äärellä.

Nuorena kuolevaa sakkia?

Elokuvaohjaajan työ tulee hyvänä kakkosena stressaavimpien ammattien listalla astronautin jälkeen. Yksi syy on yksinkertaisesti se, että olet yhtä hyvä kuin viimeisin elokuvasi, oli budjetti miten niukka hyvänsä. Siksi kuvausryhmässä esimiesasemassa oleva ohjaaja on alituiseen viimeisen erheen äärellä – ja joutuu kohtaamaan ongelmallisia tilanteita työtovereiden kanssa. Jos kohtaus epäonnistuu, sitä ei ole varaa kuvata uudelleen, vaan se jää ikuisiksi ajoiksi ihmisten verkkokalvolle ja dvd:lle.
– Ohjaajat ovat nuorena kuolevaa sakkia, Karukoski virnuilee. – Jos leffa lähtee alta, sille ei tule rahoitusta, menee myös parin vuoden elanto.

Sitten hän vakavoituu ja selittää ohjaajan olevan kaikissa elokuvanteon työvaiheissa mukana. Siksi hän joutuu kysymään itseltään, tekeekö oikeita ratkaisuja. Ja kyllä, kyllä hän ahdistuu niitä pohtiessaan, tuntee sisäistä surua, riittämättömyyden tunnetta.
– Oppiihan sitä käsittelemään, mutta mitä enemmän teet, sitä enemmän näet, muistuttaa Karukoski. – Ahdistus tulee, teetpä hyvän tai huonon elokuvan.

Elämää vastoin oppeja

Vaikka Karukosken peruspäivä alkaa puoli kuudelta ja päättyy pikkutunneilla, hän ei valita saati haaveile eläkepäivistä, päinvastoin. Elokuviahan hän haluaa tehdä!
– Nukun liian vähän ja outoihin aikoihin. Syön epäterveellisesti, mutta luomua kun vain voin, vältän lisäaineita ja lihaa.
Lisäksi hän tunnustaa olevansa facebook-riippuvainen, sillä ystävien tapaamiselle muutoin ei oikein ole mahdollisuuksia.

Kaikesta huolimatta Karukoski ilmoittaa osaavansa käsitellä stressiä. Nuorena hän toimi valmentajana huipputasolla ja oppi kylkiäisinä käsittelemään riittämättömyyden tunnetta ja pelkoja.
– Nollaan pääni pelaamalla tietokoneella, ei tosin mitään räiskettä ja räminää, vaan semmoisia pelejä kuin Civilization, jossa rakennetaan ihmiskunnan sivilisaatio kivikaudelta avaruusaikaan.

Mutta ennen muuta hän käyttää vapaa-ajan urheiluun, silloinkin, kun se lohkaisee aikaa unelta. Ja tasaisin väliajoin hän tekee jotakin erilaista, kuten lähtee nauttimaan laitesukelluksesta, siirtyy veden alla avautuvaan kauniiseen, kauniiseen maailmaan ja keskittyy vain siihen.