Perhekö on pahin?
Voiko näytelmä, joka on niin ihana, että vie sydämenkin mukanaan, olla liian pitkä? Kyllä voi. Ohjaajantyön professori Saana Lavasteen ja dramaturgi Elina Snickerin valloittava Harmony Sisters on sellainen.
Parhaimmat kohtaukset ovat loistavia, heikoimmatkin hyviä, mutta sitä hyvää on yksinkertaisesti liikaa. Kolmituntista esitystä kuormittaa ilmeinen, jota toistetaan useamman kerran. Rakenteen huokoisuus palvelee kuitenkin katsojaa: oman mielikuvituksen käytölle jää tilaa.
Itse tarina alkaa henkisen ahtauden ja näköalattomuuden leimaamasta Kotkasta. Valtosen perhe ei mahdu mihinkään muottiin. Norjalaissyntyisen äidin Esterin (Eeva-Kirsi Komulainen) ja isävainajan tytärkolmikko on suomenmielinen, ruotsinkielinen, rutiköyhä mutta pursuilee henkisiä pyrintöjä ja taiteellisia tavoitteita.
Musiikilliset virikkeet löytyvät alkuun Pelastusarmeijasta, mutta hengeltään vapaat siskokset repäisevät itsensä irti juoruja kuhisevan taajaman savesta, lähtevät muualle oppimaan kieliä, opiskelemaan, tekemään töitä ja ennen muuta laulamaan. Loppu on suomalaisen viihdemusiikin kansainvälistä historiaa.
Kaksi siskoksista – Raija (Raisa Vattulainen) ja Maire (Petriikka Pohjanheimo) – vetää yhtä köyttä. Maiju Saarisen tulkitsema Vera jää ulkopuoliseksi. Tämä asetelma tulee selväksi jo aivan alussa. Toki tyttöjen luonteet kehittyvät esityksen edetessä, mutta samalla käsikirjoitus sortuu alleviivaamaan toistuvasti perusasetelmaa. Kohtaukset, jotka korostavat Raijan ja Mairen sidosta, kuuluisivat karsittavien listalle. Mairen puolison Olli Ojosen (Hiski Grönstrand) uskottomuus paljastuu samoin riittävän selvästi vähemmälläkin.
Esitys tuo Suomen ja Euroopan historian 30-luvulta toisen maailmansodan aikaan käsin kosketeltavaksi, kartoittaa ja kuvantaa henkistä ilmapiiriä. Se on upeaa. Mutta Berliinin-vaiheiden käsittelyssä Goebbelsin vaimon tapaaminen oli turha… Toisaalta: arvostan ohjaajan rohkeutta jättää ilmaa kohtausten väliin. Katsojasta riippuu, nauttiiko niiden suomasta mahdollisuudesta imeytyä tunnelmaan. Joku kenties pitkästyy. Olisiko se pätevä syy kiristää tempoa? Minusta ei.
Skenografia suorastaan hivelee, samoin musiikki. Molemmat toimivat paitsi tunnelman rakentajina ja ajan hengen kuvastajina myös repliikkeinä, kommentteina, kertojina. Virallinen kertoja on toki äiti. Eeva-Kirsi Komulainen löytää tulkintaansa kutkuttavan tasapainon hienotunteisen taustalla pysyttelyn, perheen vahvan yhdistäjän ja tarkkailijan roolin välillä.
Sivurooleista ei heikkoa lenkkiä löydy. Jopa Tuukka Leppänen suomenhevosena ottaa paikkansa kuten ottaa pitää. Keskeisissä tehtävissä Raisa Vattulainen, Petriikka Pohjanheimo ja Maiju Saarinen huokuvat karismaa – äksy Raija, tilaa valtaava Maire ja hillitty, vastuuntuntoinen Vera tulevat vereksi, lihaksi ja ääneksi.
Aion käydä kokemassa Harmony Sistersin vielä kerran perheen nuorten seurassa. He ovat ansainneet sen, ja ennen muuta siinä avautuvan näyn Suomen historiaan.
Elina Snicker: Harmony Sisters. Ohjaus Saana Lavaste, lavastus Jonna Kuittinen, pukusuunnittelu Laura Haapakangas, kapellimestari Marko Puro, koreografia Markku Arokanto, valosuunnittelu Jouni Nykopp, äänisuunnittelu Jukka Vierimaa. Päärooleissa Maiju Saarinen, Petriikka Pohjanheimo, Raisa Vattulainen ja Eeva-Kirsti Komulainen. Ensi-ilta Lahden kaupunginteatterissa 28.1.2017.