Siirry sisältöön

Oivalluksia poikkeusajasta

Olemme uuden normaalin edessä. Meidän perheessä lapset lähtevät tänään takaisin kouluun. Mieheni ja minä jatkamme etätöitä, mutta liikumme jo hieman enemmän ihmisten ilmoilla. Pysähdyin miettimään omaa ajatteluani ja tätä kevättä. Mikä on muuttunut? Mitä olen oppinut?

Anne Kuusisto, lapsiperheasiantuntija, Mindfulness-ohjaaja.
Julkaistu 14.5.2020

Minun ajattelussani elämä on jonkinlaista matkantekoa. Kuljemme polkua, joka muotoutuu omanlaisekseen lukuisten sattumien ja valintojen kautta. Siihen tulee ihmisiä, jotka kulkevat meidän kanssamme lyhyen tai pidemmän matkan, osa opettaen meille jotain suurempaa, osa vain käväisten elämänpolullamme. Nämä mutkat, risteykset ja juurakot, joita kohtaamme, tekevät meistä juuri oman itsemme. Jos nyt pysähdyn ja katson polullani taaksepäin, mitä tämä poikkeusaika on tuonut minun polkuuni?

Polku poikkeusajalla on kapeampaa, selkeämpää. En ole tavannut ihmisiä niin paljon. Olen elänyt perheeni kanssa suoraviivaista elämää perusasioita tehden. Ja se on ollut mukavan yksinkertaista. Säntäily harrastuksiin, syntymäpäiville, työreissuille on jäänyt pois. Polku on suoraa, mutta myös hieman tylsä. Siitä puuttuu maustetta tuovat kävyt ja kanervat, satunnaiset kohtaamiset ja suunnitellut poikkeamiset. Suoralla polunpätkällä olen ehkä kiinnittänyt huomiotani enemmän ympärilleni. Katsellut taivasta ja luontoa, aika on kulunut hieman hitaammin. Olen kuunnellut ympäristöäni ja itseäni. Mikä on tärkeää tässä hetkessä?

Tärkeänä ja koskettavana kaiken keskellä on ollut huomata, miten tärkeitä lähimmäiset ovat. Huoli siitä, että oma lapsi, puoliso tai vanhempi sairastuu, on ollut suuri kaikilla, joiden kanssa on jutellut. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa auttaakseen ja suojatakseen lähimmäisiään. Niin minäkin. Rakkaus on suurinta kaikesta.

Poikkeama polulla – yksinkertaistettu arki

Jos katson suurennuslasilla suoraa jaksoa poikkeusaikani polusta, siellä näkyy pelkistettyä arkea, josta viikonloput eivät paljon erotu. Lasten ja omien harrastusten korvautuminen omaehtoisella harrastamisella on ollut vapauttavaa. Ei aikatauluja. Olemme katsoneet enemmän TV:tä yhdessä, kainalossa istuen ja pelanneet korttipelejä. Olemme käyneet kävelyllä ja pyöräilemässä, perusjuttuja käytännön pakosta. Olemme oppineet ehkä tekemään vähemmän ja nauttimaan pienemmistä asioita. Metsässä kulkeminen ja kallioilla istuskelu on ollut arjen huvia.

Hauska havainto oli se, että kun kohtaaminen kasvokkain ihmisten kanssa väheni, aloin jutella lähikaupan kassatytöille. Arvostan heidän työtään, pitkiä päiviä ja palvelua, jonka heiltä saamme. Ja olen tutustunut heihin poikkeusajan aikana yllättävän hyvin. Pienistä juttuhetkistä on tullut paljon iloa itselle, ja he ovat ehkä tuoneet polulleni pieniä satunnaisten kohtaamisten neulasia, joita muuten sieltä on puuttunut.

Polkuni on vahvistunut. Olen huomannut mikä on keskeistä. Oma perhe ja läheiset ihmiset. Oma hyvinvointi, joka rakentuu liikkumisesta ilman aikatauluja. Yhteyden pitämisestä ihmisiin, jotka tuovat iloa elämään. Ja kiireen vähentäminen.

Jos kevät olisi ollut normaali, olisin luultavasti suoriutunut lasten harrastuskeväästä, omista töistäni, kotipuuhista ja omasta harrastuksestani ihan hyvin, mutta odottaisin hengästyneenä tässä kohden kesälomaa. Mutta nyt oloni on rauhallisempi. En ole hengästynyt. Tähyilen ja katselen maltillisesti, mitä polulla mahtaa olla edessä. Pidän tietoisesti polkuani mahdollisimman tasaisena ja jalat tukevasti pinnassa kiinni, koska seuraavista mutkista ei vielä tiedä.

 

Lue myös Toisen auttamisesta hyvää mieltä

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset