Verikoetutkimukset sydänsairauksien diagnostiikassa ja seurannassa

Troponiinit (TnT, TnI)

Troponiinit ovat lihasten rakennevalkuaisia. Ne ovat paras sydänlihasvaurion merkki, koska tiettyjä troponiineja esiintyy vain sydänlihaksessa. Niitä on normaalisti veressä vain hyvin pieniä määriä. Troponiiniarvo nousee tyypillisesti sydänlihaksen hapenpuutteessa eli sydäninfarktissa. Siksi troponiinimittaus on päivystypoliklinikoiden tavallisimpia tutkimuksia. Troponiini voi kuitenkin nousta myös muista syistä, kuten sydänlihastulehduksessa, keuhkoveritulpassa tai sydämen vajaatoiminnassa.

Troponiini nousee sydäninfarktissa 2-4 tunnin kuluessa oireiden alkamisesta. Troponiini I:n pitoisuus pysyy koholla 3-10 vrk infarktin jälkeen, ja troponiini T:n pitoisuus noin kaksi viikkoa. Eri alueilla on yleensä käytössä joko troponiini T tai troponiini I, laboratoriosta riippuen. Troponiiniarvoa mitataan myös pikatestillä.

Natriureettiset peptidit (pro-BNP ja BNP)

Natriureettinen peptidi kertoo sydämen lokeroiden kuormittumisesta, ja on hyvä epäiltäessä sydämen vajaatoimintaa. Normaali tulos poissulkee käytännössä sydämen vajaatoiminnan. Koetta voidaan siten käyttää hyvin esimerkiksi hengenahdistusoiretta tutkittaessa.

Tulos on sitä korkeampi, mitä vaikeampi vajaatoiminta on. Siten mittausta käytetään myös vajaatoimintapotilaiden seurantatutkimuksena.

Natriureettinen peptidi voi nousta myös eteisvärinässä ja aorttaläpän ahtaumassa.

Se nousee myös ikääntyessä, ja on naisilla vähän korkeampi kuin miehillä. Niinpä myös viitearvot muuttuvat ikääntymisen myötä.

Perusverenkuva (B-PVKT)

Perusverenkuva kertoo hemoglobiinin (B-Hb) ja trombosyyttiluvun (B-Tromb). Tietoa tarvitaan erityisesti käytettäessä antikoagulantti-lääkitystä tai trombosyyttien toimintaa estävää lääkitystä. Matala hemoglobiini (anemia) voi pahentaa sydänsairauden oireita. Anemia altistaa veren hyytymistä estävän lääkityksen käyttäjän verenvuodoille, joten tutkimus on tärkeä lääkityksen seurannassa. Perusverenkuvasta selviää myös punasolujen kokoon ja ominaisuuksiin liittyviä asioita. Veren valkosolumäärä (leukosyytit, B-leuk) nousee tulehduksen johdosta.

Elektrolyytit (kalium, S-K ja natrium, S-Na)

Veren suola-arvot ovat tärkeitä monissa sydänsairauksissa ja kohonneen verenpaineen selvittelyssä. Myös eräät lääkkeet voivat vaikuttaa näihin arvoihin, ja niitä tulee mitata hoidon seurannassa. Tällaisia lääkkeitä ovat mm. nesteenpoistolääkkeet (diureetit), spironolaktoni, ACE:n estäjät ja angiotensiinireseptorin salpaajat. Natrium-arvo voi olla mittauksessa normaalin alapuolella, jos veri on ”laimentunutta” esimerkiksi liiallisen veden tai oluen juomisen seurauksena.

Kreatiniini (S-krea) ja glomeruluspuhdistuma (eGFR)

Tutkimukset mittaavat munuaisten toimintaa. Kreatiniini on peräisin lihasten kreatiinista ja kreatiinifosfaatista, ja se poistuu elimistöstä munuaisten kautta. Plasman kreatiniinipitoisuus voi kohota munuaisten äkillisessä tai pitkäaikaisessa vajaatoiminnassa. Normaalin yläraja on naisilla 90 ja miehillä 100 µmol/l. Tulkinnassa on huomioitava, että lihasmassa vaikuttaa kreatiniinipitoisuuteen. Lihaksikkaalla miehellä arvo voi olla yli 100 µmol/l ja munuaisten toiminta on vielä täysin normaalia. Toisaalta iäkkäällä potilaalla, jonka lihaksistossa on jo tapahtunut kuihtumista, voi olla munuaisten vajaatoiminta, vaikka kreatiniiniarvo olisi normaali.

Näistä syistä munuaisten toimintaa arvioidaan aina myös laskennallisella GFR-luvulla (engl. glomerulus filtration rate; suom. glomerulussuodatusnopeus). Tulos saadaan käyttämällä mitattua kreatiniiniarvoa ja huomioimalla tutkittavan ikä ja sukupuoli, ja se lasketaan aina automaattisesti. Kaava voi antaa virheellisen tuloksen, jos henkilön ruumiinpaino on poikkeava. Niinpä erityisesti iäkkäillä, laihoilla potilailla voidaan tarvittaessa laskea GFR toisellakin kaavalla, joka huomioi myös tutkittavan painon.

Kolesteroliarvot eli lipidit (fP-kol, fP-kol-LDL, fP-kol-HDL, fP-Trigly)

Koholla olevat veren rasva-arvot ovat valtimotaudin vaaratekijöitä. Erityisesti liiallinen ”paha” LDL-kolesteroli kertyy vuosien kuluessa valtimoiden seinämiin, ja aiheuttaa valtimoiden ahtautumista. Sydämessä se tarkoittaa sepelvaltimotautia. Mitä enemmän kolesteroli on koholla, sitä suurempi on valtimoiden ahtautumisen vaara.

LDL-kolesterolin tavoitearvot eivät ole kaikille samat. Terveelle henkilölle riittävä LDL taso on alle 3 mmol/l, mutta sepelvaltimotautia sairastavalle tavoite on alle 1,4 mmol/l.

Lipoproteiini (a) eli Lp(a)

Lp(a) on LDL:n kaltainen kolesterolia kuljettava molekyyli, jonka suurentunut pitoisuus on valtimotaudin vaaratekijä. Pitoisuus määräytyy kullakin ihmisellä pääosin perinnöllisesti. Siksi pitoisuuden määrittäminen riittää kerran elämässä, eli toistomittauksia ei tarvita. Mittausta suositellaan erityisesti FH-taudin yhteydessä, tai jos lähisuvussa on paljon valtimotautia, tai jos henkilön valtimotaudin riski on hyvin suuri.

Keramidit (CERT-testi, Hertta-testi)

Keramidit ovat eräänlaisia rasvamolekyylejä, joiden kohonnut pitoisuus voi ennustaa valtimotaudin kehittymistä. Pitoisuuden mittauksesta on kehitetty riskitesti, josta käytetään nimeä CERT tai Hertta-testi. Testi on saatavilla yksityisistä laboratorioista, mutta sen asema valtimotaudin diagnostiikassa ja seurannassa on vielä vakiintumatta.

Verensokeri eli glukoosi (fS-gluc)

Toistetusti kohonnut verensokeri viittaa diabetekseen, tai vähintäänkin esidiabetekseen. Koska diabetes on merkittävä sydänsairauksien riskitekijä, ja monilla sydänpotilailla on diabetes, kuuluu glukoosimittaus perustutkimuksiin. Veren pitkäaikaissokeri (fS-HbA1c) kertoo pidempiaikaisesta sokeritasapainosta, ja mitataan usein glukoosimittauksen yhteydessä.

Diabetesta epäiltäessä käytetään joskus sokerirasituskoetta, jossa tutkittava nauttii laboratoriossa sokeripitoista nestettä, ja glukoosi mitataan ennen nesteen nauttimista, sekä kahden tunnin kuluttua.

Herkkä CRP (hs-CRP)

C-reaktiivinen proteiini (CRP) on tavallinen tulehdusta mittaava verikoe. Se nousee kaikenlaisessa tulehdustilanteessa. Herkkä CRP mittaa pienempiä CRP-pitoisuuksia kuin rutiini-CRP. Lievästi koholla olevan CRP:n arvellaan kuvastavan valtimoseinämän tulehdusta, joka viittaisi valtimotautiin. Mittausta käytetään joskus lisätekijänä, kun pohditaan esimerkiksi kohonneen kolesterolin lääkehoidon tarvetta terveellä henkilöllä, mutta sen asema on vielä vakiintumatta.

Kilpirauhasen toimintakokeet (TSH, T4v)

Sekä kilpirauhasen liika- että vajaatoiminta voivat vaikuttaa sydämen toimintaan. Erityisesti liikatoiminta altistaa rytmihäiriöille, ja siten TSH-mittaus kuuluu rytmihäiriöpotilaan alkututkimuksiin. Jos aivoista erittyvä TSH-hormoni on poikkeava, mitataan lisäksi varsinainen kilpirauhashormoni T4v.

Geenitestit

Geenitesti tehdään verinäytteestä. Eri sydänsairauksissa on erilaisia periytymistapoja. Yksinkertaisimmillaan yhden geenivirheen periytyminen aiheuttaa aina sairauden. Näin tapahtuu esimerkiksi FH-taudissa tai pitkä QT-oireyhtymässä. Joissain tapauksissa geenivirheen periytyminen ei välttämättä aiheuta sairautta, vaikka sukulaisella näin olisikin tapahtunut.

Ns. kansansairauksien, kuten sepelvaltimotaudin tai kohonneen verenpaineen periytyminen on monimutkaista, sillä useat kymmenet, ehkä jopa sadat pienet geenimuunnokset yhdessä johtavat sairauden kehittymiseen. Kliinisessä käytössä ei toistaiseksi ole näitä tutkivia geenitestejä.

Sydänsairauksien geenitutkimus edistyy huimaa vauhtia, ja uusia tutkimusmahdollisuuksia on luvassa lähitulevaisuudessa.