Siirry sisältöön

Lukunautinto vai tv-sarjakirja?

Voiko Downton Abbeyn luojalle antaa anteeksi ihan mitä vain? Kuten sen, että hän nimittää romaaniksi teosta, josta puuttuu kokonaan se taso, joka nostaa romaanin lukunautinnoksi: sanankäytön hehku.

Anna-Maija Järvi-Herlevi
Julkaistu 17.3.2017
Päivitetty 6.9.2018
Julian Fellowes. Kuva: Kevin Day

Belgravia on kieltämättä mainiota viihdettä. Mestarismies Downton Abbeyn takana, palkinnoilla koristeltu Julian Fellowes, on rakentanut sen ilmeisen innoittuneessa tilassa kaikkien korkealaatuisten historiallisten tv-sarjojen käsikirjoitusten sääntöjen ja perinteiden mukaisesti. Tarina alkaa Napoleonin sotien runtelemasta manner-Euroopasta, siirtyy Lontooseen ja päättyy niin, että kukin juoneen eri vaiheissa mukaan putkahtaneista henkilöistä saa ansionsa mukaan.  Käänteissä on mukana kahden kerroksen väkeä, porvariston nousua, eettisiä ja röyhkeitä ajatuskulkuja, eliitin romahtelua, pyyhkäisemällä kuvattuja ympäristöjä ja ihana, muttei lainkaan imelä rakkaustarina – tai oikeastaan kaksi.

Fellowes kirjoittaa ulkokohtaisesti, kuin odottaen paikalle näyttelijöitä puhaltamaan henkilöihin hengen ja lavastajia elvyttämään miljööt. Kokemus on liiankin tavanomainen: lukija joutuu lukemaan sanoja, mutta oma mielikuvitus ei saa sytykettä. Vaikka tarina on nokkela, ajankohta kiinnostava ja henkilöissäkin särmää, mikään ei kosketa, liikahduta eikä suo elämystä.

Minulle tulee mieleen ruma sana, rahastus. Ensin tehdään yksi työ, käsikirjoitus, jota hieman muokataan fiktiivisen kaunokirjallisuuden suuntaan, ja rahastetaan sillä. Sitten toteutetaan samoista aineksista tv-sarja, ja ansaitaan sillä lisää. Vaikka työn tekijä on mielestäni palkkionsa ansainnut, rakastan Downton Abbey’a ja aivan varmasti seuraan innolla Belgraviaa tv-sarjana, en millään pidä arvossa romaanikirjallisuuden alistamista tv-tuotannon vaiheeksi.

Julian Fellowes: Belgravia. Suom. Markku Päkkilä. Otava 2017.

Lue seuraavaksi

Haku

Löytyi 0 tulokset